Suomalainen peruskoulu ei ole tasa-arvoinen ja kukaan ei halua kuulla sitä

Olen kirjoittanut useaan otteeseen opettajien työuupumuksesta, kiireestä ja siitä missä arjessa opettajat tekevät työtä. Olen kirjoittanut syrjäytymisestä, erityiskasvatuksesta ja koulutuksen tasa-arvosta. Lähinnä olen kirjoittanut Itä-Helsingin näkökulmasta, koska olen työurani aikana ollut töissä vain Kontulassa ja Vuosaaressa, sekä pienen palan valmistumisen jälkeen Espoossa. Seitsemässä vuodessa on tapahtunut paljon. Ja en ole koskaan ollut yhtä vihainen.

Tasa-arvoinen peruskoulu on vitsi. Koulutus ei ole kaikille ilmaista, laadukasta ja lasten ihmisoikeuksien arvoista.

Media ja lehdet kirjoittavat huonosti käyttäytyvistä päiväkotilapsista ja paisuvista ryhmäkoista, mutta Suomen eduskunta ja sen hallitus kehtaavat väittää tekevänsä parhaansa, jotta kasvatuslaitoksista kaikuviin hätähuutoihin tulisi helpotusta. Mitään ei silti tapahdu. Numerot ja tilastot eivät kerro siitä ahdingosta, jossa suomalaiset kasvatuslaitokset ovat. Kouluja yhdistetään vaikka ei pitäisi, kirjoihin ei ole rahaa ja opettajia vaaditaan opettamaan opetussuunnitelman mukaan, johon ei ole resursseja. Rikomme lakia päivittäin ja ketään ei kiinnosta. Ei kiinnosta edes sen vertaa, että tulisivat paikan päälle katsomaan miten päivistä voi selviytyä vain kevyellä päänsäryllä, itkulla ja epätoivolla.

Minä olen lopen kyllästynyt puhumaan tasa-arvoisesta, antirasistisesta koululaitoksesta, jossa Suomen parhaat opettajat tekevät maailman parasta opetustyötä arvokkailla digivälineillä ja kahmivat ykköspaikkoja kansainvälisillä mittareilla.

Totuus on se, että itkua silmästään vääntävät pedagogit repivät viimeisiä jaksamisen rippeitä huonosti järjestettyjen atk-laitteiden keskellä, toimimattoman sosiaalihuollon ja väsyneiden huoltajien ristipaineessa, jossa maailman absurdein opetussuunnitelma eriarvoistaa aivan uskomattamalla tavalla ison osan tämän maan tulevaisuutta. Mitä arjesta kertoo se, että opettajat puhuvat avoimesti työpsykologikäynneistä, työnohjauksen tarpeesta ja väkivallan uhasta kuin kaikki olisi osa hyvin tavallista, sujuvaa arkea. Kukaan ei edes odota, että meidän arvovaltaista tietämystä kuunneltaisiin päätöksenteossa. Milloin tästä tuli normaalia?

Viime viikolla vastasin ammattiyhdistyksen kyselyyn siitä, tulisiko dokumenttikamerat säilyttää luokissa opettajien työvälineinä. Millä ihmeellä me opetamme valtavissa koulussa, valtavia opetusryhmiä, entistä pahoinvoivampia, luku- ja kirjoitustaidottomia lapsia, jos meiltä viedään viimeisetkin työvälineet? Viestimmekö savumerkein ja raahaamme varastosta sädesienten kuorruttamat vanhat piirtoheittimet, jotka toimivat viimeksi silloin kun peruskorjattu koulu ei ollut vielä niin homeessa?

Kontulassa ei jakseta enää kipuilla läpimädän systeemin pyörityksessä. Huono asuntopolitiikka, alueen sosioekonominen kärsimys, viraston välinpitämättömyys, alueen päihdeongelmat, työttömyys ja huono-osaisuuden polvi polvelta siirtyvä pahoinvointi on todellisuus, josta kukaan päättäjä ei halua kuulla.

Lapsilla ei ole näillä annetuilla resursseilla mitään mahdollisuuksia kilpailla hyvästä tulevaisuudesta, jatkokoulutuspaikoista, työpaikoista tai onnellisuudesta (se ei ole kilpailu, mutta yhtä lailla tavoite) muiden kanssa. Meidän yhtenäinen peruskoulu, kansan ylpeys ja maamme arvokkain vientivaltti ei toimi samoilla kriteereillä koko maassa. Kontulan kaltaisia paikkoja on muuallakin Suomessa. Espoossa, Turussa ja Tampereella. Kaikkia näitä samojen ongelmien parissa toimivia paikkoja yhdistää se, että alueilla asuu a) rodullistettuja ihmisiä, b) maahanmuuttajia ja c) niitä, jotka eivät ole saaneet mitään apua selvitäkseen edellisestä lamasta. Systeemi kurittaa niitä, joilla ei ole voimia pitää puoliaan ja ylläpitää rakenteellista rasismia.

Koulussamme työskenteli viisi vuotta sitten yksi Suomi toisena kielenä-opettaja. Nyt heitä on viisi. Resurssiopettajia on aiempina vuosina ollut useita, nyt yksi. Avustajia ei ole tarpeeksi. Luokissa opiskelee lapsia, jotka Helsingin keskustassa olisi  siirretty jo pari vuotta sitten sairaalakouluun. Kontulassa lastensuojeluilmoituksia joudutaan tehdä sellaisella tahdilla, että lastensuojelutyöntekijät eivät ehdi vastaamaan nykyiseen hätään. Joskus työntekijää ei saa kiinni viikkoihin, tai kuukausiin. Kouluun tippuu viikottain uusia, suomea osaamattomia oppilaita ja ihmisten vaihtuvuus on suurta. Lähikouluperiaatteen askarruttamina osa alueen asukkaista muuttaa pois ennen kuin perheen lapset saapuvat kouluikään. Opettajat eivät suostuisi laittamaan omia lapsiaan omaan työpaikkaansa. Tämä on se todellisuus mistä pitäisi puhua.

Kun omat oppilaani eivät saa tarvitsemaansa tukea, opetusta ja laatua minun ohjauksessani, valvon yöt ja mietin pitäisikö luovuttaa. Olen nuori, viisas ja kyvykäs. Mutta en aio luovuttaa, koska haluan muutosta enkä suostu lähtemään ennen kuin jotain tapahtuu. Olen väsynyt, rikki ja usein toivoton, mutta jos kukaan ei pidä ääntä näiden lasten puolesta, en voi katsoa kymmenen vuoden päästä peiliin hyvillä fiiliksillä välittämättä siitä, että olin paikalla kun paska alkoi viskoontua tuulettimeen. Nyt on vasta rippeitä ilmassa, mutta iso jysäys on tulossa.

Ja jos välitetään ihan vähän myös tuntemistani opettajista, he miettivät arvostaako kukaan heidän työpanostaan? He tekevät pitkiä päiviä uhraten oman hyvinvointinsa ja jaksamisensa, harrastukset ja oman arkensa sen vuoksi, että heidän oppilaansa saisivat tulevaisuuden. Palkka on naurettava ja edut surkeat.

Jos Yleisradiossa puhutaan itähelsinkiläisistä opettajista ammattitaidottomina ja osaamattomina pedagogeina, tervetuloa seuraamaan oppitunteja ja kirjaamaan ylös surkeiden kasvattajien tekemät päivittäiset virheet. Vaikka teemme työtä Suomen vaativimmissa kouluissa ja usein päivät sisältävät enemmän kasvatusta kuin opetusta, nosta se hattu kun näet meidät, en ole koskaan tavannut kovempia muijia ja pahempia äijiä kuin ne jotka huolehtivat lasten hyvinvoinnista siellä, mistä kukaan ei halua kuulla mitään.

18 asiaa, jotka olen oppinut opettamalla Kontulassa

Opettaminen ei ole mikä tahansa työ. Se on kunnia-asia. Syksyn mittaan olen koonnut listaa asioista, jotka olen oppinut opettamalla Kontulassa. Luulen näiden vuosien jälkeen pärjääväni missä vain.

Tässä on mun manifesti.

1. Olen oppinut, että opettaminen lähiössä, valkoisena naisena, on aina kohdallani ollut tasapainoilua toisinaan epämiellyttävän valta-aseman ja balanssia hakevan oppilas-opettaja dynamiikan välimaastossa. Olen opettanut viimeiset kuusi vuotta pelkästään Kontulassa, kouluissa joissa oppilaista pyöreästi puolet ovat maahanmuuttajataustaisia. Olen huomannut, että tuo sana häiritsee minua kohtuuttoman paljon.
2. Olen huomannut välittäväni aidosti jokaisesta lapsesta, jota olen opettanut. Ilahdun siitä, että oppilaani tulevat monen vuoden jälkeen juttelemaan kadulla ja kertovat lämpimiä muistoja yhteisistä tunneistamme. Parasta kai on se, että oppilaiden silmissä minä en ole vanhentunut päivääkään, vain he ovat kasvaneet mittaisiksini, osa yli.
3. En ole värisokea, havahdun valkoisuuteen ja tunnistan rakenteellista rasismia paremmin kuin ennen. Tiedän, että koulussa esiintyy rasismia, vaikka en kuule välitunnilla n-sanaa. Olen pohtinut paljon valkoisen suomalaisuuden normeja, sitä hyvin salattua piilo-opetussuunnitelmaa, jota kaltaiseni yliopistotutkinnon suorittaneet opettajat kantavat suonissaan. Mutta olen taistellut vastaan.
4. Olen oppinut ottamaan huomioon oppilaiden eri lähtökohdat niin, että ymmärrän kontulalaisuuden olevan monelle nuorelle valtava voimanlähde. On kohtuutonta vaatia maahanmuuttajataustaiselta suomalaiselta lapselta nöyryyttä koskien sitä, että hän saa maailman parasta koulutusta. Lapsi harvemmin on valinnut perhettään saati sitä minne syntyy.
5. Maahanmuuttajataustaiset lapset eivät ole vastuussa myöskään viiteryhmänsä teoista. He eivät koulussa aktiivisesti pohdi omaa erityisyyttään/toiseuttaan suhteessa muihin tai viritä aiheesta mielenkiintoisia välituntikeskusteluja. Ainoat, jotka huomaavat ja analysoivat lasten käytöstä, toiseuttavat heitä ja virittävät omia, etnisyyteen liittyviä erityispiirteitä ovat aikuiset.
6. Maahanmuuttajalapset eivät tarvitse opettajaa pelastajaksi. Lapset eivät ole uhreja vaan oppimassa. Lapset eivät tarvitse ketään kertomaan keitä he ovat ennen kuin heillä on aikaa ajatella asiaa itse, eivät he tarvitse suomen kieltä siksi että heidän oma kielensä olisi vähempiarvoinen tai tapansa alkeellisemmat. Opettajan tehtävä on oppia lapsilta.
7. Tuntuu, että jo vuosia suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa maahanmuuttajataustaiset lapset ovat näyttäytyneet huonokäytöksisinä meuhkaajina, joilta puuttuvat käytöstavat. Oikeastaan ongelma on tainnut olla se, että heiltä puuttuu ”meidän käytöstavat ja meidän itsekontrollimme”, jotka ovat molemmat varsinainen paradoksi. Jo vuosien ajan olen opettanut lapsia, joiden etnisellä tai kulttuurisella taustalla ei ole mitään tekemistä sen kanssa kuinka he käyttäytyvät. Lapset ovat yksilöitä, perheet ovat yksilöitä ja jokainen tilanne omansa. Annetaan lasten kasvaa rauhassa.
8. Opettaminen sujuu vasta kun on oma itsensä. Ensimmäiset kolme vuotta opettajana olivat vaikeita siksi, että olin todella nuori ja en ymmärtänyt asemaani. Minun oli todella vaikea olla nauramatta teinien vitseille, punastelin lasten esittämille henkilökohtaisille kysymyksille ja en oikein itsekään viihtynyt pitämilläni oppitunneilla. Ymmärsin miksi minulle kiukuteltiin ja olin samaa mieltä kuin lapset, koulu on välillä tosi tylsää. Kun kasvoin itse aikuiseksi, kasvoin opettajaksi. Suosittelisin yliopistoja harkitsemaan pakollista vähintään vuoden mittaista työharjoittelua kaikille opettajille ennen kuin maisterin paperit lyödään taskuun. Työ harvoin vastaa odotuksia ja yliopisto harvemmin kykenee vastaamaan työmaailmaa.
9. Olen oppinut ymmärtämään asemaani. Kuten moni muukin helsinkiläinen opettaja, en asu kaupunginosassa, jossa opetan. Moni lähiössä opettava ei tunne ihmisiä eikä ole koskaan tuntenut ihmisiä siltä sosiekonomiselta taustalta, jossa opettajaa. Tällöin opettaja saattaa arvioida oppilaansa jo ennen kuin tuntee heidät puhtaasti sen perusteella mistä he tulevat. Opettajan tulee olla avoin ja kuunnella niitä, joita opettaa. Olla tukena perheille ja yrittää ymmärtää tilanteita, joissa erilaiset ihmiset ovat. Myötätunto on valtava hyve.
10. Olen oppinut lukemaan uutta kirjallisuutta ja käymään itseni kanssa vaikeitakin keskusteluja koskien ennakkoluuloja, asenteita ja valkoisuutta. Yliopistossa opintoni eivät valmistaneet kohtaamaan ihmisiä eri taustoista eikä opettajilta vieläkään vaadita käymään kursseja, joissa tutustutaan vähemmistöjen asemaan, politiikkaan, valta-asemiin ja rasismiin. Joku lukee, jos kiinnostaa. Olen oppinut olemaan armollinen itselleni. Minä en ole sankari tai pelastaja. En voi vaikuttaa oppilaan koko loppuelämän kulkuun, mutta voin antaa arvokkaita eväitä.
11. Olen tottunut olemaan esikuva. Minua kuunnellaan ja minua uskotaan joka päivä. Minulla on luokka, joka toimii niinkuin minä heidät opetan toimimaan. Siten opettajalla on valtava vastuu. Toisaalta vastuu tuo paljon mielihyvää. Joka päivä tulee nauttia siitä, että saa olla kasvavien lasten kanssa ja jakaa heille omaa tietotaitoa. Joku päivä nämä lapset vaihtavat meidän vaippamme, tekevät suuria päätöksiä, johtavat tätä maata ja opettavat lapsiamme. Olkaamme heille siis hyviä.
12. Olen oppinut, että oppilaat ovat parhaita asiantuntijoita omassa elämässään tulivatpa he mistä tahansa. Oppilaiden ottaminen mukaan opetuksen suunnitteluun on luonut uusia mahdollisuuksia integroida lapsia ja heidän kautta perheitä osaksi yhteiskuntaa. Koulussamme järjestettiin taannoin koulun ja kodin yhteistyöpäivä, joka kokosi hienosti yhteen lähiön ihmiset, äidit, isät ja naapurit. Oli ihanaa nähdä yhteisön kokoontuvan yhteen viettämään kivaa päivää.
13. Olen oppinut valitsemaan sanani, sanoilla on valtava merkitys. Se miten opettaja puhuu lapsille ja nuorille muista ihmisistä ja heistä itsestään on merkityksellistä. Kun opettaja käyttää arvokasta kieltä koskien lasten arkea, huoltajia ja kulttuuria, vahvistuu lasten mielikuva suomalaisuudesta, johon mahtuu kaikki. Tämä on välttämätöntä tasa-arvotyötä, johon jokaisen opettajan tulisi sitoutua, tai muuten voi hakeutua toiselle alalle.
14. Kuvailin ensimmäisiä Itä-Helsingissä opettamiani vuosia toisaalla työskentelevälle kollegalle euforisesti avainsanoilla: yhteneväisyys, suvaitsevaisuus ja avarakatseisuus. Huomioni eivät tietenkään olleet aivan vääriä, päällisin puolin kirjaimellisesti sinisilmäiselle opettajalle eri etnisistä taustoista tulevat oppilaat leikkivät pihalla sulassa sovussa samoja leikkejä kuin minä Päijät-Hämeessä 90-luvulla. Mikä kuitenkin jäi näkemättä: lasten suusta pomppivat rasistiset sammakot aivan kuten aikuisilla muualla ja nuorten rivien välistä vilahteli silmissä kipu, jonka tietoisuus omasta toiseudesta on luonut. Suomalaisen koulun toimintakulttuurin on oltava 100% antirasistinen. Jos opettaja ei kykene noudattamaan Suomen lakia yhdenvertaisuudesta, voi taasen hakeutua toiselle alalle tai vaihtaa maata.
15. Syrjäytyminen ei ole mystiikkaa. Huono-osaisuuteen on puututtava jo päiväkodissa ja lastensuojeluun on satsattava paljon nykyistä enemmän. Kasvaneet tuloerot näkyvät koulussa joka päivä. Sateen sattuessa vain harvalla on kumisaappaat tai sadevaatteet. ”Hallituksen mukaan syrjäytyminen on maan suurin turvallisuusuhka, mutta lisäresursseja esitetään lähinnä vain turvallisuusviranomaisille”, twiittasi Li Andersson taannoin. Koulujen suurin uhka, toisin sanoen koko maan sivistyksen, on rahan ohjaaminen pois koulutuksesta. Jos lapsi ei kiinnity yhteiskuntaan koulun kautta, hän tuskin kiinnittyy myöhemminkään muualla. Kontulassa ja monessa muussa Helsingin alueen lähiössä sosioekonomiset haasteet ovat valitettavan suuret verrattuna muuhun maahan. Kouluille jaettu tasa-arvoraha tulisi päivittää kohtaamaan tämän päivän koulujen haasteet.
16. Helsingin kaupunki päätti tänä syksynä poistaa 1.-2.-luokkatasojen valmistavat luokat ja ohjata maahan muuttavat uudet pienet oppilaat inklusiivisen mallin mukaan perusopetuksen luokille kaikkien muiden lasten sekaan. Kontulassa haasteilta ei ole vältytty. Kun muutenkin oppilaista 1/3 puhuu äidinkielenään jotakin muuta kieltä kuin suomea, suomen kieli ei inklusiivisen mallin mukaan opiskelevilla lapsilla pääse kehittymään. Luokissa puhutaan somaliaa, arabiaa, venäjää ja viroa, mutta ei suomea. Samalla suomenkieliset muuttavat pois Itä-Helsingistä. Houston, we have a problem.
17. Olen oppinut käyttämään omaa harkintakykyä koskien kaupungin ohjeistusta. Digiloikka ei tarkoita digiloikkaa jokaisessa koulussa. Poliitikko ja tekniikan tohtori Jyrki Kasvi sanoi äskettäisessä Docventures-haastattelussa, että ”meillä on kummallinen harha siitä, että kätilöopistolla lyödään joku diginatiivi-leima niskaan ja sitten lapset osaavat käyttää teknologiaa. Ei ne osaa. Se taito pitää hankkia, jos meinaa aikuisena tehdä työtä.” Tietotekniikka pitäisi sisällyttää opetussuunitelmaan ja siellähän sitä onkin. Ongelma on kuitenkin se, että meillä on opettajia jotka eivät osaa lähettää sähköpostia tai avata tietokonetta. Kun opettaja ei osaa, oppilaat ei osaa. Välineitä tulee pikkuhiljaa, mutta niitä ei osata käyttää. Eikä hyödyntää luovasti opetuksessa. Jos opettelemme blogin kirjoittamista oppilaiden kanssa, jotka eivät ymmärrä printattua suomenkielistä tekstiä tai saati pysty luomaan omaa, on meidän opetettava ensin perustaitoja.
18. Opettajan tärkein työkalu on toimiva työyhteisö. Opetustyötä on käsittämättömän nihkeää tehdä ilman työyhteisön tukea. Kun arjen kiireet, haasteet oppilaiden ja heidän huoltajien kanssa käyvät liian uuvuttaviksi, on olennaista että työpaikalla on ihminen, jolle puhua. Tärkeää on myös muistaa, että vastavuoroisesti on hyvä kuunnella. Opettajat on poikkeuksellisen erityistä porukkaa, kaikilla on joku spesiaali taito ja kun hieman tutustuu, on ne ihan tavallisia ihmisiä nekin. Tämä viimeinen oli vitsi. Ei ne ole tavallisia.

Peace out.

Feminismi tulee kouluun (pakollisena 1.1.2017 alkaen)

Osalla meistä aikuisiksi varttuneista on vinoutunut mielikuva siitä, että tasa-arvotyö olisi jotain kaukaista yliopistohöpinää ja feminismi hankalia naisia valittamassa asioista, jotka ovat valkoisten keskiluokkaisten heteromiesten mukaan aina olleet hyvin. Osalla on käsitys siitä, että yhteiskunnassamme esiintyvä seksuaalinen häirintä (jota tasa-arvotyö pyrkii tuomaan näkyväksi) on pelkästään humalaisten aikuisten pikkujoulupuuhaa tai mieleltään järkkyneiden huutelua Rautatieasemalla. Kuinka väärässä he ovatkaan. Olen kirjoittanut aikuisena kohtaamastani seksuaalisesta häirinnästä täällä.

Seksuaalista häirintää tapahtuu kuitenkin jo alakoulussa ja tyttöjen ja poikien eriarvoinen kohtelu voi alkaa jo varhaiskasvatusvuosina. Seksuaalinen häirintä aiheuttaa uhrilleen syyllisen olon. Osittain siksi, että yhteiskunnassamme uhrin kokemusta on Kalevalan Ainon kohtalosta alkaen vähätelty ja tekijää suojeltu. Suomen laki sallii tällä hetkellä sanallisen seksuaalisen häirinnän teot, mutta siihen on toivottavasti tulossa muutos. Naisjärjestöt ovat aiemmin ajaneet sanallisen häirinnän kirjaamista rikoslakiin ja viime aikoina asian ovat ottaneet omakseen Vasemmistonuoret. He ovat kirjanneet tyypilliseksi häirinnäksi esimerkiksi seksuaalissävytteisen huutelun ja kommentoinnin julkisessa tilassa sekä henkilön itsemääräämisoikeutta loukkaavaan ehdottelun seksuaalisesta kanssakäymisestä. Jos laki tulee voimaan, sen toteutumista on mielenkiintoista seurata. Kuinka paljon poliisilla on resurssia puuttua asiaan, joka on sisäänrakennettu yhteiskuntaamme? En tunne yhtäkään miestä tai naista, joka ei olisi kokenut seksuaalista häirintää.

Seksuaalinen häirintä alkoi omalla kohdallani ala-asteella. Päälläni oli äidin lapsuudesta säästynyt keltainen froteekankainen roiskeläppä (lue: minihame), joka napitettiin päälle hameen etuosaa koristaneilla neppareilla. Hame oli ihana ja olin ylpeä, että sain pitää sitä. Kuitenkin hameen käyttö jäi yhteen kertaan, koska luokkani pojat repivät jatkuvasti hametta auki. En muista opettajan puuttuneen asiaan. Yläasteella tietotekniikan opettaja vihjaili luokkani teini-ikäisille tytöille pikkutuhmia ja saikin lopulta varoituksen ja lopetti työnsä koulussa tästä syystä. Vain siksi, että me tytöt uskalsimme kertoa asiasta eteenpäin. Poikien aika kului vertaillessa kovaan ääneen meidän tyttöjen ulkonäköä toisiimme. Opettajat eivät puuttuneet tähän. Tasa-arvosuunnitelman vuoksi opettajien on pakko jatkossa puuttua kaikkeen edellä mainittuun.

Työyhteisössäni puhuttiin jo viime keväänä uudesta tasa-arvosuunnitelmasta ja siitä mitä siihen tulisi kirjata. Opetushallitus antoi kouluille ohjeet ja ensireaktio opettajanhuoneessa oli turhautuminen. Taas yksi asia kirjattavaksi. Vaikka innokkaita suunnitelman laatimiseksi varmasti löytyy, mikä tahansa kiinnostava tehtävä varsinaisen opetustyön lisänä tuntuu lähes aina pakollisen vaivaannuttavalta.

Mutta omat fiilikseni olivat korkealla, tätä on odotettu ja tätä on nyt noudatettava: meille tulee tasa-arvon edistämiseksi mustaa valkoisella mappiin ja tiedostoon tekstiä, jossa määritellään asiat, joista on pidettävä kiinni. Aihe on monimutkainen, koska tasa-arvo tarkoittaa eri ihmisille eri asioita. Sukupuolten välinen tasa-arvo ei välttämättä edes kaikille opettajille tarkoita samaa asiaa, joillakin ei ole mitään käsitystä sukupuolen moninaisuuden merkityksen tiedostamisesta opetustyössä tai siitä miten sukupuoli ja identiteetti vaikuttavat kasvatukseen koulun arjessa. Koulutusohjelmani ainoa aihetta sivuava kurssi oli 5 opintopisteen mittainen peruskurssi ”koulutuksen sukupuolistavat käytännöt.” En muista opettajankoulutuksesta kertaakaan, että olisimme puhuneet edellä mainitun kurssin lisäksi vastaavista asioista. Oman oppini hain opiskelemalla sukupuolentutkimusta, muutoin taskut olisivat voineet olla melko tyhjät. Ei siis ole ihme, että korkeakoulutuksenkin saaneet opettajat ovat täysin kassalla aiheesta. Lisäksi tasa-arvosuunnitelmassa sukupuolen lisäksi on otettava huomioon myös oppilaiden seksuaaliset suuntautumiset, etniset taustat ja kulttuuriset erot. Kun otamme huomioon sukupuolen lisäksi myös muita syrjinnän muotoja, puhumme oikeastaan intersektionaalisesta feminismistä. Termistä, jota en ole koskaan kuullut käytettävän työpaikallani, suomalaisessa peruskoulussa.

Tasa-arvovaltuutettu on ohjeistanut kouluja suunnitelman laatimiseksi seuraavalla tavalla:

Oppilaitoksessa laadittava tasa-arvosuunnitelma työkalu, joka ennaltaehkäisee sukupuolen perusteella tapahtuvaa syrjintää ja tukee sukupuolten tasa-arvon edistämistä koulun arjessa. Tasa-arvosuunnitelmalla varmistetaan, että oppilaitoksessa tehdään järjestelmällistä tasa-arvotyötä.

Tasa-arvotyön kannalta on tärkeää, että työ perustuu oppilaitoksen ja sen opiskelijoiden tai oppilaiden tarpeisiin. Kun oppilaitos laatii omia tarpeitaan vastaavan tasa-arvosuunnitelman, voimistuu myös sitoutuminen tasa-arvon edistämiseen.

Tasa-arvosuunnitelman tulee sisältää selvitys oppilaitoksen tasa-arvotilanteesta, tarvittavat toimenpiteet tasa-arvon edistämiseksi sekä arvio aikaisempaan tasa-arvosuunnitelmaan sisältyneiden toimenpiteiden toteutumisesta ja tuloksista.

Velvoite laatia oppilaitoksen toiminnan kehittämiseen tähtäävä tasa-arvosuunnitelma koskee kaikkia lakiin perustuvaa opetusta tai koulutusta järjestäviä oppilaitoksia. Velvoite laajeni koskemaan perusopetuslakiin perustuvaa opetusta järjestäviä kouluja vuoden 2015 alusta lähtien. Näiden koulujen tasa-arvosuunnitelmien tulee olla laadittuna 1.1.2017 mennessä.

Koulussamme tasa-arvotyö on lähtenyt tänä lukuvuonna liikkeelle Opetusvirastosta tulleella 5.- ja 6. luokkalaisilla teetetyllä kyselyllä ja opettajien tiimeissä käydyillä alustuskysymyksillä. Opettajilta kysyttiin muun muassa ”Millaisia eroja olet huomannut motivaatiossa eri sukupuolten ja eri taustaisten oppilaiden välillä?” ja ”oletko havainnut oppilaiden tai koulun aikuisten välillä seksuaalista häirintää?”.

Oppilaiden kyselyssä nousivat teemoina esille turvattomuuden tunne ja loukkaava puhe. Opettajien kesken totesimme, että koulussa häirintä on käytännössä pukkarivaklaamista, muslimityttöjen huivien repimistä, toisten vessoissa käymistä, huorittelua, homottelua ja muuta haukkumista. Pohdimme myös jo alustavasti millaisia tasa-arvoteot koulussamme voisivat olla. Ne liittyvät resursseihin, laitehankintoihin, tasa-arvoiseen digimateriaaliin, integraatio-oppilaiden määrään, annetun tuen määrään ja yksilöllistämismäärään. Tasa-arvoteko olisi heikompien, eniten apua tarvitsevien oppilaiden saama avustus. Peruskoulu ja uusi opetussuunnitelma ovat tällä hetkellä muodoltaan sellaisia, että ne tulevat tiputtamaan osan sukupolvea kelkasta. Kirjoitin siitä aiemmin täällä.

Tämän lukuvuoden ajan seuraan tasa-arvosuunnitelman kirjaamisvaiheita, käyttöönottoa ja toteutumista. Aion kirjoittaa suunnitelman vaiheista ja raportoida mahdollisista muutoksista. Kiinnostavinta on tietää kuka valvoo suunnitelman toteutumista, kuka valvoo, että suunnitelma on asianmukainen, kuka ojentaa sitä virkamiestä, joka ei noudata tasa-arvosuunnitelmaa ja miten suunnitelma tulee näkymään koulun arjessa. Onko tasa-arvosuunnitelma taas yksi paperiliuska mapissa, jota etsitään vasta sitten kun opetushallituksesta joku tulee asian tiimoilta vierailulle?

 

Niille jotka väittävät ettei Suomessa ole köyhiä

Kun minä olin pieni, selvä syksyn ja koulun alkamisen merkki oli uudenkarhea reppu. Joka vuosi en uutta reppua saanut, mutta tarpeeksi usein muistaakseni kuinka tärkeä se oli uuden penaalin, uusien kenkien, uusien housujen, uuden paidan ja uusien Tiimarista hankittujen kynien kanssa. Räps, kuva etupihalla isän maalaamaa aitaa vasten ja valmis vuoden ekaan koulupäivään.

Jokaisella meidän perheen lapsella oli pienestä asti harrastuksia. Hiihdettiin, urheiltiin, pelattiin koripalloa ja jalkapalloa. Meillä oli hiihtoon perinteisen tyylin sukset luistelusuksien kera, pihassa kori, välineitä ja vehkeitä joka lähtöön. Tietokone, jolla harjoitella taiteellisia, pelillisiä ja akateemisia taitoja. Piirustuspaperia, kyniä, maaleja, keramiikkaa, posliinimaalauksen tarvikkeet ja lisää sai pyytämällä, jos tarvetta oli. Pikkusiskostani tuli kovan treenaamisen ja tiettyjen taloudellisten mahdollisuuksien suomana ammattilaiskoripalloilija, minusta kuvataidetta lapsesta asti erilaisissa opistoissa, leireillä ja kouluissa opiskellut kuvataideopettaja ja hallintotieteilijä-isosiskoni vastikään vietti viikonloppujuhlia vanhan jalkapallojoukkueensa kanssa, heistä on tullut elämänmittaisia ystäviä. Se, että meistä on pidetty huolta ja olemme saaneet harrastaa, on ollut merkittävä osa kasvuamme täysipainoisiksi, sosiaalisiksi ja motivoituneiksi aikuisiksi.

Kun vuosia sitten päädyin Kontulaan töihin, huomasin että se miten minä olin saanut kasvaa ja elää, ei ole itsestäänselvyys kaikille. Lapset tulivat rikkinäisissä vaatteissa kouluun, välillä ilman toista sukkaa ja täysin pesua vailla. Jos meillä koulussa ei ollut suksia tai luistimia tarpeeksi, sitten ei luisteltu tai hiihdetty, koska määrärahat riittivät vain tietyn tavaramäärän hankkimiseen. Kun pyysin huoltajia hankkimaan kunnon ulkovaatteet, jotta voimme ulkoilla, he vastasivat tekevänsä parhaansa ja yrittävänsä säästää rahaa niihin. Minusta oli käsittämätöntä ajatella, että lapsilla ei ollut harrastuksia, ei seuroja joissa käydä tai paikkaa jonne mennä iltaisin oppimaan sosiaalisia taitoja ja innostumaan.

Joululoman jälkeen saavuin töihin vatsa kinkkua ja suklaata täynnä, uudet joululahjat kaulassa, ranteella ja jaloissani, mutta kuulin lapsilta kommentteja: ”loma oli kiva, mutta jääkaapissa ei ollut kahteen viikkoon mitään syötävää”. Luulin, että se oli vitsi, mutta kun näin minkä määrän jotkut oppilaat latasivat ruokaa lautaselleen loman jälkeen, näin että se ei ollut hauska läppä. Olen kuullut opettajista, jotka ovat säästäneet kouluruokaa lapsille, jotta he saisivat syödäkseen. Niin, että reppuun voi päivän päätteeksi laittaa leipää pinon muutaman käsipaperin väliin. Pikkuhiljaa vuosien varrella olen alkanut miettiä omaa kuluttamistani, tuoda tavaraa töihin ja nähdä jokaisessa roskiin menevässä mahdollisuuden diy-työhön ja tuunaamiseen. Ja kaiken kurimuksen keskellä olen nähnyt, kuinka oppilaat osaavat vastuullisesti kierrättää, kohdella kunnioittavasti työvälineitä ja ymmärtää sen, että jokaisella on erilainen koti. Toinen tarjoaa iPhone kutosen, toinen kerran viikossa lämpimän ruoan.

Olen huomannut, että osa oppilaista ei halua mennä kotiin. Koulussa on kaverit, ruokaa ja tekemistä ja vaikka välillä väännetään ja kiukutellaan, silti koulu on se ainoa paikka, jossa viihdytään. Rosa Meriläisen kolumni tämän päivän Hesarissa sivuaa samaa aihetta, sitä kuinka meidän hyväosaisten on turha väittää, että elämässä kaikilla olisi samat mahdollisuudet. ”Vanhempien koulutus, kulttuurinen pääoma, varallisuus ja ammatti ennustavat ihmisen elämää pelottavan paljon.” Meriläinen kirjoittaa, että meillä ihmisillä on taipumus ajatella, että menestyksemme elämässä on itsestä kiinni. Onhan se osittain, mutta jos apua ei saa, on yksin ansioituminen hankalaa. Sama lehti kirjoitti tänään pääkirjoituksessaan palkkaerojen syntyvän jo koulun penkillä. ”Suomi pyrkii ylläpitämään pohjoismaista hyvinvointijärjestelmää, mutta samaan aikaan ihmisten mielissä on ammattien välillä näkymättömiä muureja. Jos muureja ei ylitetä, kaikki eivät sijoitu edellytystensä kannalta sopivimpaan työhön, mikä vaikeuttaa hyvinvoinnin rahoittamista.” Kyse on sukupuolittuneista rakenteista, mutta väestön sosioekonomisia eroja ei voida unohtaa puhuessa ammattikysymyksistä. Hyvinvointivaltio on utopia, joka ei ole terminä koskenut Suomea vuosikausiin ja alan epäillä koulujärjestelmämme mahdollisuuksia tarjota samoja lähtövalmiuksia jokaiselle lapselle – olemme kovaa vauhtia matkalla Amerikaksi.

Yle uutisoi viime viikolla koulujen alkaessa, että Tampereen Onkiniemessä sijaitsevassa Hope ry:n toimistossa jaetaan apua perheille, joilla ei ole varaa tarjota ekaluokkalaiselleen uutta reppua, vaatteita tai koulutarvikkeita. Kuhinaa on ja lahjoituksia otetaan kiitollisina vastaan. Työn tarkoituksena on saada jokainen lapsi tuntemaan itsensä samanarvoiseksi muiden kanssa. Siitähän kaikessa on lopulta kyse. Kun uutisissa puhutaan koulutusleikkauksista, ryhmäkokojen kasvattamisesta ja jakotuntien vähentämisestä, siitä politiikasta, jota Suomen hallitus tällä hetkellä ajaa, kaikki kiteytyy eriarvoisuuteen. Meillä on Suomessa läjäpäin lapsia, joilla ei ole mitään. Kun kasvaa siten, että ei ole mitään, on vaikea integroitua yhteiskuntaan toimivana, osallisena ja veroja maksavana, työssäkäyvänä yksikkönä.

Tänä vuonna aloitan neljäsluokkalaisilleni yhteiskuntaopin opetuksen. Oppiaine on uuden opetussuunnitelman mukana tuotu alakouluun ja käsittelemme demokratian, yhteiskunnan ja talouden perusasioita. Kun viimeksi opetin aihetta sivuten alakoulussa rahaan liittyviä kysymyksiä, kysyin mistä voi rahaa saada. 9-vuotias oppilaani vastasi, että sossusta. Ja sanon vielä kerran: jos me haluamme säästää yhteiskunnan varoja ja pitää huolta huomisesta, se että rahat viedään pois näiltä lapsilta säästämällä koulutuksesta, tarkoittaa että ne rahat haetaan viidentoista vuoden päästä, mistäs muualta, kuin sieltä sossusta.

 

Korkeakoulutyöttömyys on noloa

Miltä vakituinen työ tuntuisi?

Unelmalta, helpotukselta, inspiroivalta, kiitolliselta, ansaitulta, lahjalta, rakastetulta, onnekkaalta, rauhalta, kehittävältä, sopivasti sitovalta, lohdulliselta, tulevaisuudelta. Tulevaisuudelta. Tulevaisuudelta.

Voisin hakea asuntolainaa ja muuttaa lähiöön. Tehdä lapsia ja olla maailman paras äiti. Ihan tavallisia juttuja.

Eduskunnan välikysymysvastauksen mukaan vuoden 2019 tasolla varhaiskasvatukseen, perusopetukseen, ammatilliseen koulutukseen ja korkeakouluihin kohdistuvat säästöt valtiontalouteen ovat yhteensä noin 641 miljoonaa euroa vuoden 2015 tasoon verrattuna ja koko julkiseen talouteen 884 miljoonaa euroa. Näin Kansan Uutiset kiteytti viime vuoden syyskuussa (22.9.2016) tulevat koulutusleikkaukset. Summa on sen jälkeen heilunut suuntaan jos toiseen ja eduskunta äänestänee näinä viikkoina leikkausten tarkoista kohteista ja määristä. Välittömästi leikkausuutisten jälkeen OAJ (10.9.2015) otti huolestuneesti kantaa opettajien tulevaan työttömyysuhkaan laskemalla, että lähes 9500 opettajaa on vaarassa menettää työpaikkansa. Nykyisessä koulussani ainakin yhden opettajan palkka on säästettävä, joku siis saa potkut.

OAJ:n puheenjohtaja Olli Luukkainen kommentoi uutisia vakavaan sävyyn, sillä ”ydintehtävästä eli oppimisen edistämisestä ei ole varaa tinkiä yhtään. Lisäksi on varmistettava, että opettajien muutosturvasta huolehditaan, jotta yhteiskuntamme ei hukkaa opettajien tärkeää osaamista.” On puhuttu petoksesta, huijauksesta ja yhteiskuntamme arvojen romuttamisesta. Kyllä.

Faktat tiskiin. Suomessa oli kuluneen vuoden helmikuussa noin 250 000 työtöntä, joista lähemmäs 50 000 korkeakoulusta valmistuneita. Se on aika paljon 6 miljoonan asukkaan maassa. Se on 60 000€ miinusta valtion talouteen per korkeakouluopiskelija, suoraan veronmaksajien pussista. Se on niin paljon, että se muokkaa jatkuvasti yhteiskuntamme sosioekonomista rakennetta ja tiputtaa aiemmin yhteiskunnassa tiukasti kiinni olleita kokonaan pois työelämästä, tai vaihtoehtoisesti estää osaa yhteiskuntamme jäsenistä kiinnittymästä siihen ollenkaan. Osalle on näin jo käynyt ja kohta näin saattaa käydä myös opettajille.

Peruskoulun luokanopettaja tienaa lähtökohtaisesti keskimäärin 2700€/kk. Aineenopettaja hieman enemmän, riippuen kouluasteesta, jolla työskentelee. Kansainvälisen vertailututkimuksen mukaan opettajaa arvostetaan Suomessa vähemmän kuin monessa muussa Euroopan maassa. Varkey GEMS Foundationin tutkimuksessa arvostusta kysyttiin noin tuhannelta suomalaiselta. Vastaajien mielestä opettajaa voi verrata sosiaalityöntekijään. Toista oli sata vuotta sitten, kun opettajaa kunnioitettiin arvovaltaisena valtion virkamiehenä, jota yleisesti kuunneltiin ja jonka valtaa pelättiin. Vielä viisikymmentä vuotta sitten koulunsa aloittaneet kertovat hyvin erilaista tarinaa omista opettajistaan. Opettajaa ei sopinut puhutella, kaupungilla ei uskallettu tervehtiä ja karttakepistä tuli sormille jos töpeksi. Syrjintä tuntuu opettajan työssä. Vitsikästä, että noin 70 prosenttia opettajista on naisia. Tämä on tasa-arvokysymys. Kun työtämme ei arvosteta, siitä ei makseta parempaa palkkaa, niin yksinkertaista se on.

Pätevä luokanopettaja on korkeakoulutettu kasvatustieteiden maisteri. Aineenopettajat sen sijaan oman aineensa vastaavia, moni myös niin sanottu kaksoispätevä eli tuplamaisteri. Minä valmistuin keväällä 2011 taiteen maisteriksi, opettajaksi Lapin yliopistosta pääaineenani kuvataidekasvatus. Haluttuun tiedekuntaan, himoittuun koulutusalaan haki pari sataa hakijaa ja lopulta luokalle valikoitui 25 etevintä. Aika onnekasta. Vähän tiesin siitä, kuinka huijattu olo minulla olisi valmistuttuani.

Palautin graduni 24-vuotiaana, samalla kun olin paiskinut kolme vuotta töitä lähikaupassa kouluni ohella. Minulla oli palkalliset kesälomat ja säännölliset tulot. Opintotukia jätin reilusti ottamatta, koska tienasin hyvin. Olen aina ollut reipas, sosiaalinen ja tullut toimeen kaikkien kanssa. Uskokaa pois, minussa ei ole vikaa. Halusin työelämään ja tein ahkerasti kouluni loppuun toivossa, että vihdoin pääsisin tienaamaan ja rakentamaan nuoresta iästä huolimatta toivomaani tulevaisuutta. Olinhan päättäjien unelma, ajoissa valmistunut. Mutta eihän niitä töitä ollut. Helsingin kaupunki alkoi täyttämään virkoja ja sijoittamaan jo viroissa tai määräaikaisissa työsuhteissa olevia opettajia kouluista toiseen täyteen haluttujen tuntien ja pätevyyksien perusteella. Uusille ei avautunut paikkoja, eikä sen koommin ole avautunutkaan. Tänä keväänä Uusimaalle avautui yksi kuvataideopettajan paikka. Vaikka kuinka hyvän hakemuksen olisi kirjoittanut, paikan sai luultavasti se, joka oli koulussa töissä jo määräaikaisessa työsuhteessa. Ehkä ollut vuosikymmenen odottamassa omaa tsäänssiään. No, meiltä muilta se meni siinä. Ehkä ensi kerralla.

Kun aloitin opintoni vuonna 2006 minulle kerrottiin, että opettajilla tulee olemaan aina töitä. Suomeen virtaa maahanmuuttajia, työpaikka kasvatusalalla on satavarma sijoitus ja lisäksi opettajana saa tehdä miellyttävää, sosiaalista sisätyötä. Palkkakin on ihan ok. Onhan se jos vuokrat olisivat pysyneet kymmenen vuoden takaiselle tasolla. No, tulevaisuuden näkymät olivat kuitenkin kirkkaat. Valmistumisen jälkeen jatkoin kuinka saada varma työpaikka-oppikirjan mukaista kaavaa. Muutin pääkaupunkiin ja aloin hakea töitä. Muutamaa päivää lukuunottamatta en ole ollut työtön, mutta se ei ole tullut ilmaiseksi. Olen suostunut opettamaan mitä vain, englannista liikuntaan. Ensimmäisen duunini sain yläasteelta, kun muut pätevät taiteen maisterit eivät halunneet opettaa kuvataiteen lisäksi äidinkieltä. Touche.

Viimeisessä viidessä vuodessa olen työskennellyt noin kahdessakymmenessä koulussa Espoossa ja Helsingissä. Neljä viimeistä työvuotta olen saanut olla koko työvuoden samassa koulussa, jopa kerran kaksi vuotta putkeen. Joka tammikuu alkaa sama stressi, onko minulla seuraavana vuonna töitä. Joka kevät olen hakenut kattavasti eri opepaikkoihin ja todella panostanut työhakemuksiini. Viimeisin työni helsinkiläisellä ala-asteella tipahti minulle, kun 115 muuta hakijaa jäi rannalle ruikuttamaan. Ei haitannut, että alueen rehtorit tunsivat minut entuudestaan. On hyvä olla tuttuja.

Määräaikaisissa työsuhteissa roikkuminen on muuttanut työminääni, työnhakuani ja suhtautumistani yhteiskuntajärjestelmään. Olen verrattain kyllästynyt siihen, että elän kokoajan varpaillani. Joka vuosi olen tullut uuteen työyhteisöön keltanokkana. Olen ollut tavanomaista aktiivisempi, reippaampi ja iloisempi. Määräaikaisena työyhteisön jäsenenä minulla ei ole saanut olla mielipiteitä tai omaa ääntä kollegoiden kesken. Olen niellyt kuraa, hymyillyt väkinäisesti ja tyytynyt kaikkeen mitä olen saanut siinä toivossa, että työni jatkuisivat seuraavana vuonna tai edes rehtori suosittelisi minua eteenpäin. Se on kokopäivätyötä! Minä en ole saanut olla työyhteisössä oma itseni vielä koskaan, niin valloittava ja ammattitaitoinen kuin olenkin. Ei ole mitään yhtä noloa, kuin korkeakoulutettuna, 29-vuotiaana tuntea itsensä kesätyöläiseksi. Harjoittelijaksi. Ammattitaidottomaksi. Työhön kelpaamattomaksi.

Hain lisäpätevöitymisen toivossa luokanopettajaksi, mutta sain kuulla olevani jo pätevä, turha hakija siis. Työttömyyden pelossa ja tekemisen puutteessa aloin kuvittamaan ja tehdä muita töitä opeduunin sivussa, jos vaikka niissä löisi leiville, kun tästä ei uraa saa värkättyä väkisinkään. Kuvittaminen on vapauttanut minut varsinaisen päivätyöelämän paineista, saan tehdä työtä kotona haluttuna kellonaikana ja toteuttaa omia näkemyksiäni liberaalisti. Teen myös vapaaehtoistyötä ja verkostoidun jatkuvasti kasvatus-, mainos- ja lehtialan ammattilaisten kanssa, jotta työllistyisin jatkossakin. Olen tilanteeseen nähden onnekas ja saanut loistavaa palautetta lähes kaikesta työstä, jota olen elämäni aikana tehnyt. Silti, kaikki on epävarmaa ja teen pitkää päivää jatkuvasti. Taloussanomat (4.2.2016) kirjoitti alkuvuodesta suuresta eläkepuhalluksesta. Suuret ikäluokat jäivät työttömiksi, mutta uusia työpaikkoja ei avautunut. Meidän sukupolvelle kävi huono tuuri. ”Takana loistava tulevaisuus”. Yeah, right.

Puhun neljää kieltä, urheilen ja luin sivuaineeni taidehistoriasta. Olen lukenut Marxia, Nietscheä, Kunderaa ja de Beauvoiria. Olen taiteilija ja ammattikuvittaja. Olen kirjoittanut laudaturin. Olen opettanut kolme vuotta elämänkatsomustietoa keskittyen ihmisoikeuskasvatukseen. Olen opettanut erityisluokkia ja valmistavan luokan oppilaita, englanniksikin. Olen opettanut yläkoulussa historiaa ja terveystietoa. Olen nostanut kuvataiteen helsinkiläisessä yläkoulussa toiseksi suosituimmaksi valinnaisaineeksi. Silti olen taas tässä, työnhaussa.

Joten päättäjät, Sanni Grahn-Laasonen, hallituspuolueiden puheenjohtajat, yrittäkää ymmärtää ja puhukaa vähemmän tyhjänpäiväisiä. Leikatkaa vaikka Postin Heikki Malisen viidestäkymmenestä tonnista pari donaa pois. Kyllä se pärjää. Tsekatkaa kiintiöt. On turha kouluttaa sata yhtä työpaikkaa varten. Tulkaa Itä-Helsinkiin tsekkaamaan millä pitää tullaan toimeen. Check yourself, before you wreck yourself. Joku päivä te saatatte olla minä. Silloinkin se on yhtä noloa kuin nyt.

---

Lähteet:
http://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/3433771-hallituksen-mukaan-koulutusleikkaukset-ovatkin-uudistuksia
http://www.oaj.fi/cs/oaj/Tiedotteet?&contentID=1408912087393&pageName=Hallituksen+koulutusleikkaukset+uhkaavat+vieda+9+500+tyopaikkaa
http://www.taloussanomat.fi/tyomarkkinat/2016/02/04/piti-tulla-tyovoimapula-heille-kavi-huono-tuuri/20161312/12
http://www.findikaattori.fi/fi/34
http://www.iltalehti.fi/uutiset/2015111320656685_uu.shtml
http://www.opettaja.fi/cs/Satellite?c=Page&pagename=OpettajaLehti%2FPage%2Fjuttusivu&cid=1351276519632&juttuID=1355755430000

Miksi opea uuvuttaa – älä tuu mulle kertoo

Luin aamulla Helsingin Sanomista (24.3.2016) Jukka Ruukin pääkirjoituksen, jossa tiedetoimittaja pureutuu opettajien uupumuksen syihin otsikolla: ”Opettajaa ei ole palkattu seurustelemaan lasten kanssa”. Ruukki on ennenkin ollut montaa mieltä koulusta, opettajista ja lapsista ja tuntunut tietävän ehdottomalla otteellaan enemmän koulun arjesta kuin itse varsinaista työtä tekevät kansankynttilät. Jutussa Ruukki löytää syyn opettajien uupumiselle, jonka hän on keksinyt ”kiinnostavasta havainnosta, jonka Helsingin yliopiston psykologit tekivät muutama vuosi sitten”. Wow. I’m impressed. Ruukin viittaaman tutkimuksen mukaan opettajiksi seuloutuu aiempaa enemmän huomionkipeitä, sosiaalisia persoonia, jotka haluavat rupatella ja viihdyttää oppilaita siihen asti kunnes uupuvat totaalisesti, silloin kun eivät kertakaikkiaan saa haluamaansa huomiota. Kylläpä Jukka osui näppärästi naulan kantaan ja vihdoin saimme syyn tuolle viheliäälle opettajien ammattisairaudelle, väsymykselle. Lisäksi Ruukki muistaa mainita, että ”selvitysten mukaan noin joka neljäs luokanopettaja harkitsee alan vaihtoa, koska työtodellisuus ei vastaa odotuksia.” Siinä hän saattaa olla oikeassa. Hyvä Jukka. On aivan eri asia fiilistellä opettajantyötä Kuolleiden runoilijoiden seura-leffan veret seisauttavien ryhmähenkikohtausten perusteella kuin kuunnella kahtakymmentä viittä huutavaa kakaraa, joilla on kaikilla samaa aikaa asiaa kun yksikään ei kuunnellut ohjeita silloinkaan kun ne kolmannen kerran kerrottiin.

Olen julkista keskustelua seuratessani käsittänyt, että opettajavalintoja koskeva suurin huolenaihe viime aikoina on ollut niin kutsuttujen kilttien kympin tyttöjen valikoituminen luokanopettajakoulutukseen ja värikkäämpien, keskiarvoltaan heikommin suoriutuvien persoonien jäävän nippelitieto-Vakavakokeessa kirjaviisaiden hissukoiden jalkoihin. Aiheesta kirjoitti aiemmin tässä kuussa ansioituneesti muun muassa Maarit Korhonen Image-lehden (18.3.2016) blogissaan, jossa hän valitteli Vakava-kokeen vaativuuden suosivan tohtorityyppisiä neropatteja ennemmin kuin motivoituneita kasvattajia. Korhonen kirjoitti, että ”meitä laudaturin tyttöjä on maa täynnä, mutta olemme kaikki sitä mieltä, että lapset kaipaavat toisenlaisiakin opettajia: luovia, intuitiivisiä, taiteellisia, urheilullisia jne. Vakava- koe ei valikoi opettajiksi erilaisia persoonia. Se valikoi akateemisista akateemisimmat, supermuistin omaavat superlukijat ja me emme saa koulua muutettua ikinä.”

Eli kumpaa sitten uskoisi? Hesarin tiedetoimittajaa vai kolmenkymmentä vuotta opettanutta Korhosta? Eiku, venatkaa. Ei ole pakko päättää vielä. Minäkin voin työssäkäyvänä opettajana kertoa oman näkemykseni.

Pääsin aineenopettajakoulutukseen suoraan kuvataidelukiosta. Opettajaksi en koskaan halunnut ja lähinnä unelmoin tutkijan tai vastaavan akateemikon työstä. Kouluun pääsyä helpotti huomattavasti kuvataiteelliset kyvyt, joita olin harjoittanut lapsesta asti intohimoisesti. En suorittanut pääsykokeeni VAKAVA-koetta vaan nelipäiväiset monipuoliset testit, joilla mitattiin taiteellisten lahjojen lisäksi akateemisia valmiuksia ja motivoituneisuutta tulevaan ammattiin, olinhan hakemassa opiskelemaan taidekasvattajaksi. Valmistuin maisteriksi 24-vuotiaana ja yliopistossa vietin loppujen lopuksi alle viisi vuotta. Vietin työelämässä kolme vuotta, kunnes hain VAKAVA-kokeella luokanopettajakoulutukseen, jotta pystyisin tuplaamaan duunimahdollisuuteni. Pääsin kokeesta läpi, mutta haastattelussa kuulin olevani hieman hyödytön hakija, koska olin jo valmiiksi pätevä aineenopettaja. Tästä syystä en päässyt opiskelemaan luokanopettajaksi ja siitä asti olen päättänyt pärjätä nykyisellä koulutuksellani ja lisäkouluttautua sitten kun on sen aika, sitten kun sitä ei ole tehty näin hankalaksi. Minä nimittäin haluan opettajaa, mutta työelämässä väkisin pysyminen on osoittautunut yllättävän uuvuttavaksi. Näitä samoja töitä on vuodesta toiseen hakenut tasaisesti 50-100 muuta hakijaa ja siinä vaiheessa sillä persoonalla on aika paljon väliä. Siinä ensimmäinen syy miksi sosiaalisuus on ihan jees. Se myös auttaa pärjäämään lasten, kollegoiden sekä vanhempien ja koulun henkilöstön kanssa. Siitä ei ole vielä koskaan ollut haittaa. Vannon, että yksikään opettaja ei ole koskaan ollut uupunut työssään sosiaalisuuden takia.

Mutta onneksi Jukka Ruukki perustelee pääkirjoituksessaan opettajan työn vaativuutta monella meille kasvattajille tutuilla muuttujilla. Oppilaat kieltäytyvät tekemästä heille annettuja tehtäviä, räpläävät puhelimiaan, vanhemmat ovat vaativia ja kiitosta ei heru. Ruukki ei taida tietää, että listaan voisi lisätä opettajan toimenkuvan muuttuneen entistä monimuotoisemmaksi. Enää ei riitä, että tulee paikalle ja opettajaa. Nykypäivän opettaja kokoustaa tuntitolkulla viikossa ja erilaisissa tiimeissä ja niiden mukana tulevissa tiimitehtävissä saa kulumaan viikkotuntityöajan lisäksi reilusti tehokasta omaa aikaa. Sitten saattaa tulla niitä vuosia, jolloin valmistellaan uutta opetussuunnitelmaa ja voi pojat, jos saisin ruusun jokaisesta tunnista mitä olen siihen käyttänyt viimeisen kahden vuoden aikana, olisi syli täynnä. Opettajan työhön liittyy niin paljon metatason ajatustyötä vanhempien tapaamisista oppilashuoltoryhmän asioihin, oppilaiden kähinöistä tuntien suunnitteluun ja itse opettamisesta ja sen tason tyydyttävällä tasolla pitämisestä erilaisten oppilaspapereiden kuten henkilökohtaisten opetussuunnitelmien kirjaamiseen, kaikki jopa saman päivän aikana. Silti me opettajat tehdään se joka päivä. Ja mikä meitä oikeasti uuvuttaa? Se, että kaikkitietävät tiedetoimittajat ja muut työhömme intohimoisesti vihkiytyneet, jotka eivät kuitenkaan ole päivääkään opettaneet, kertovat meille miltä meistä tuntuu. Ja kun aamulla kampaat nätin naamasi, jotta jaksat antaa kaikille muille itsestäsi tänäänkin joka sekunnin irti, ei auta että lehtien sivuilta aamupuuron yhteydessä voi lukea taas kritisoivia, besserwisserpaskoja mielipiteitä meidän rakkaasta työstä.

Eriarvoistava opetussuunnitelma

Minä haluan, että suomalainen koulutus pysyy Suomessa sellaisena kuin se oli oman peruskouluni aikana. Maksuttomana, laadukkaana ja luotettavana. Tämä on kuitenkin vaarantumassa kahdesta syystä: hallituksen tekemät käsittämättömät säästötoimet ja uusi opetussuunnitelma. Ensimmäisen vaikutuksista yhteiskuntaan ja kouluun on puhuttu laajasti ja leikkauksien kohdistuessa useampiin opetustoimiin, on aiheen tiimoilta osoitettu mieltä jo useaan otteeseen. Jälkimmäisen eriarvoistavia vaikutuksia tulevaisuuden kouluun ei ole avattu julkisessa keskustelussa juuri lainkaan tai puheenvuorot ovat jääneet vähäisiksi.

Opettajat, koulut ja opetusvirasto ovat valmistelleet, pyöritelleet ja lähes tympääntymiseen asti vatvoneet uutta seuraavat kymmenen vuotta voimassa olevaa opetussuunitelmaa pari viime vuotta. Oma työyhteisöni on tuntitolkulla viimeistellyt oman koulumme OPSia tiiviisti pienryhmissä, oppiaineryhmissä ja viidenkymmenen opettajan porukalla. OPS on aiheuttanut närkästystä, mutta se on saanut myös kiitosta osakseen. Uusi OPS keskittyy rajattujen oppiainekokonaisuuksien sijasta oppiainerajat ylittävään opetukseen ja oppimiseen. Arviointikäytännöt muuttuvat osassa kouluja täysin, perinteiset kokeet poistuvat ja tilalle tulee oppilaan omasta sisäisesti motivaatiosta ammentava oppiminen. Toisin sanoen ilmiöoppimiseksi kutsuttu pedagogiikka on nousemassa uuden OPSin johtavaksi lippulaivaksi ja se mahdollistaa oppisisältöjen tehokkaan integroinnin toisiinsa, digitaalisten laitteiden käyttöönoton opetuksessa sekä oppimisympäristöjen monipuolisen hyödyntämisen. Kuulostaa mahtavalta ja sitä se varmasti osittain tulee olemaankin. Jos sattuu käymään koulua oikeassa paikassa.

Minä opetan Itä-Helsingissä Suomen haastavimmalla koulualueella, jossa oppilaista suuri osa puhuu äidinkielenään jotain muuta kuin suomea, ruotsia tai saamea ja alueen sosioekonominen rakenne vaikuttaa koulumme toimintakulttuuriin. Mutta minä rakastan työtäni, Itä-Helsinkiä ja lapsia, joita opetan ja pelkään pahoin että he eivät tule saamaan uudesta opetussuunnitelmasta irti sitä kaunista punaista lankaa, jonka virkaatekevät virastossa ovat sen sisään asentaneet. Meillä ei ole ajanmukaista teknologiaa, opettajia tai avustajia tarpeeksi. Meillä ei ole tälläkään hetkellä tarpeeksi aikaa jokaiselle oppilaalle, kun useassa luokassa neljännes oppilaista on integroituja erityisoppilaita, jotka tarvitsisivat päivän jokaisen sekunnin ajan aikuisen vierelleen saadakseen valmiiksi edes yhden tehtävän. Meillä odottaa lukemattomat oppilaat erityisluokkapaikkoja, mutta eivät niitä saa, koska kaupungilla ei yksinkertaisesti ole tarjota sellaisia. Meillä on kakkosluokkalaisia, jotka eivät osaa lukea tai kirjoittaa koska meillä ei ole tarpeeksi aikaa eriyttää heidän opetustaan heidän tahdilleen ja taitotasolleen sopivaksi. Meillä Itä-Helsingissä on odottamassa sukupolvi upeita, briljantteja lapsia ja nuoria, jotka eivät tälläkään hetkellä saa tarpeeksi yksilöllistä opetusta heidän tarpeisiinsa. Lisäksi säästöjen kurittamana luokkakoot suurenevat ja tuntikehys pienenee. Miten ihmeessä me sujuvasti luomme näiden samojen lasten kanssa ilmiökokonaisuuksia, kun heillä ei ole perustaitoja, joilla pärjätä elämässä? Kuten kirjoittaminen tai sujuva lukeminen. Samaa aikaa tiedän, että meillä on tässä maassa kuntia ja koulua, joilla ei ole näitä samoja pulmia. Joiden haasteet ovat minimaalisia meihin verrattuna ja joilla on resursseja järjestää opetus lapsen edun ensisijaisuuden huomioonottaen sillä kaikista parhaimmalla tavalla. Joille uusi OPS on kuin unelma.