Kouluissa ei voida välttyä koronavirustartunnoilta

Kuvittele luokkatila. Kuvittele tilaan parikymmentä alle 10-vuotiasta lasta. Kuvittele turvavälit. Heeetkinen.

Turvavälejä ei ole luokkatilassa, jossa opiskelee parikymmentä lasta. Ellei luokkatila ole jumppasali tai koulun ruokala. Harvemmin se on. Ainakaan ruuhkasuomessa.

Elokuun alussa Opetus- ja kulttuuriministeriö ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitos täsmensivät aiempia koronaohjeistuksia koskien kouluissa järjestettävää opetusta. 4.8 julkaistussa tiedotteessa alleviivattiin suositusten noudattamisen tärkeyttä ja puhuttiin hygieniasta, porrastuksista, tarpeettomien lähikontaktien välttämisestä ja esimerkiksi alakoulussa ryhmien pitämisestä erillään toisistaan. Hyviä juttuja, ajattelin, kunnes palasin töihin.

Nyt koulua on käyty pari viikkoa ja tautitapaukset eri oppilaitoksissa ovat kasvussa. Opetusministeri Li Andersson totesi eilen Ilta-Sanomissa, että ”annettujen suositusten noudattaminen (on) äärimmäisen tärkeää. Juuri siksi, että saadaan rajattua altistuneiden joukkoa siltä varalta, että käy niin huonosti, että tulee yksittäisiä tautitapauksia kouluissa tai oppilaitoksissa.” Ja niitähän on tullut. Miksi?

Muutama ilta asiaa pohdittuani olen päätynyt seuraaviin johtopäätöksiin:

  1. Harvassa koulussa on niin paljon ylimääräistä tilaa, että opetus voidaan järjestää riittävin turvavälein. Jos keväällä ei ylimääräisiä tiloja löytynyt, ei niitä salamyhkäisesti ole kesän aikana putkahtanut esiin. Aika moni luokka opiskelee kuten ennenkin, tutussa tilassa, jotkut saattavat olla väistötiloissa. Olen huomannut, että joskus luokassa on väljempää kuin ulkona: kun keväällä lompsin opetusryhmäni kanssa läheiselle virkistysalueelle nauttimaan luonnon helmasta, huomasin yllätyksekseni että paikalle oli pamahtanut viisikymmentä muutakin alakoululaista. Käveltiin takaisin luokkaan ja laitettiin ovi visusti kiinni.

  2. Harvassa koulussa ruokailu voidaan järjestää porrastetusti. Ruokailuista vastaavat yritykset tekevät työnsä omien aikataulujensa mukaan siinä missä muutkin. On maitokuormaa ja purettavaa, valmisteltavaa ja tiskattavaa. Jos peruskoulussa ensimmäiset ruokailijat ilmestyvät linjaston päähän kymmenen jälkeen, menee aamupäivän opiskelu aika mahdottomaksi, jos ruokailuja pitää joidenkin kohdalla venyttää yhteen asti. Liikkumisvaraa on vähän tai ei yhtään. Tilannetta ei helpota se, että iso osa kouluista on yhtenäisiä peruskouluja ja niissä opiskelee useita satoja oppilaita. Opetushallituksen selvityksen mukaan vuonna vuonna 2018 Suomessa oli 100 yli 700 oppilaan kouluja. Vaatii todellisten rakenteellisten muutosten tekemistä koulupäivään ja ruokailuun, jotta homma voidaan järjestää väljästi.

  3. Harvassa alakoulussa oppilaat kykenevät liikkumaan välitunnilla niin ettei koskemiselta tai muulta kontaktilta vältytä. Olen nyt pari viikkoa kuikuillut välituntipihalle ja huomannut, että alakoululaiselle toiseen alakoululaiseen koskematta jättäminen on lähes mahdoton tehtävä. Sama mahdottomuus useimmiten jatkuu luokassa. Listasinkin jo aiemmin tällä viikolla blogitekstikenttään ranskalaisin viivoin havaintoja aiheeseen liittyen. Tiivistettynä voi sanoa, että pitää olla melkoinen velho, jotta saa pienen oppilaan pitämään sormensa poissa suusta, nenästä, korvasta, silmästä, kaverin pöydältä, kaverin penaalista, kaverin kynistä ja niin edelleen. Käsienpesuun on onneksi varattu rutkasti aikaa ja mikäs sen mukavampaa kuin käyttää jokaisesta oppitunnista 20 minuuttia saippualla lotraamiseen. Ainiin, entäs ne syyskuusta helmikuuhun asti vuotavat nenät?

  4. Harvassa yläkoulussa aineenopettaja voi järjestää tuntinsa niin ettei opetusryhmä vaihdu. Olen tehnyt töitä yläkoulussa ja viimeksi tänään laskeskelin, että aineenopettajana kohtasin viikossa noin 200-300 oppilasta. Jotta yläkoulujen arki rullaa, opettajan on tänäkin syksynä valitettavasti tehtävä työnsä kuten ennenkin. Systeemiä kun ei ole järjestetty epidemioita silmällä pitäen. Tai kuten eräs opettaja Facebookissa kiteytti: ”Meillä on sekaryhmät useimmissa oppiaineissa kaikilla luokka-asteilla 7.-9. Pidä siinä sitten ’ryhmät erillään’, kun oppilaalla saattaa olla päivän mittaan 4 eri kokoonpanoa eri oppiaineissa.” Niinpä.

    Lisäksi:

  5. Harvassa koulussa kyetään samaan aikaan lomauttamaan opettajia ja antamaan oppimisen tukea koronan vuoksi sitä tarvitseville. Tänä syksynä moni ekaluokkalainen aloitti koulunsa ilman eskarikevättä. Kaikille tilanne ei ole katastrofaalinen, mutta se voi olla sitä, jos kodilla ei ole kevään aikana ollut resursseja huolehtia lapsensa hyvinvoinnista tai jos kodissa ei esimerkiksi puhuta suomen kieltä. Olen tänä syksynä tavannut useita oppilaita, jotka ovat unohtaneet suomen kielen perussanaston kevään aikana. Mitenköhän asian laita on Kouvolassa, joka Ylen mukaan sai 1,5 miljoonaa euroa korona-avustusta ja joka silti pisti osan opettajista pyörittämään peukaloita kotiin? Meillä on muutaman vuoden kuluttua melkoinen soppa selvitettävänä, kun koronasta johtuvat oppimisen pulmat räjähtävät käsiin. Nyt ei ole oikea aika säästää koulutuksesta!

Summa summarum: Opettajat noudattavat ohjeistuksia ja suosituksia, JOS NIITÄ PYSTYY JA VOI NOUDATTAA SYISTÄ, JOTKA OVAT OPETTAJISTA RIIPPUMATTOMIA. Kouluissa ei siis voida välttyä koronavirustartunnoilta. Ei ainakaan näillä spekseillä. Jos et usko, piipahda läheisessä koulussa ja havannoi tunnelmia itse.

Seuraavana odotan innolla OAJ:n kantaa siihen, miten opetustyö järjestetään kouluissa, joissa osa oppilaista opiskelee lähiopetuksessa samalla kun opettajan tulee opettaa kotiin jääneitä. Eikös aiemmin ollut puhetta siitä ettei kahta työtä tehdä yhdellä palkalla?

The saga continues…

Hygieniahuomioita ranskalaisin viivoin korona-ajan koulusta

– käsi kahvassa
– käsi lavuaarissa
– käsi saippuassa
– saippua lattialla
– paperi loppu
– käsi suussa
– hiha vedessä
– hiha suussa
– hiha syljessä
– paita suussa

– käsidesiä

– kynä korvassa
– kynä suussa
– kynä paperilla
– kynä suussa
– kynä lattialla
– kynä suussa
– kynä teroittimessa
– kynä suussa

– käsidesiä

– liima kädessä
– sormi nenässä
– liima kädessä
– liima lattialla
– käsi repulla
– reppu lattialla
– käsi repulla
– käsi suussa

– käsidesiä

– sormi nenässä
– sormi suussa
– sormi paidassa
– sormi kaverin kädessä
– sormi suussa
– sormi silmässä

– käsidesiä

– käsi keinussa
– käsi kädessä
– käsi maassa
– käsi telineellä
– käsi käden päällä telineellä
– käsi suussa
– käsi nenässä
– käsi housuissa
– käsi kädessä
– käsi keinussa käden, käden, käden, käden ja käden jälkeen

– käsidesiä

– käsi omalla pulpetilla
– käsi toisella pulpetilla
– pulpetti kiinni pulpetissa
– käsi toisella pulpetilla
– pulpetti 20 cm päässä toisesta pulpetista
– opettajan pöytä 20 cm päässä pulpetista
– aivastus

– käsidesiä

– käsi tarjottimella
– käsi mukissa
– mukin vaihto
– käsi mukissa
– käsi kauhassa
– käsi ruoassa
– ruoka kauhassa
– käsi ruoassa
– käsi toisella tarjottimella
– ruoka suussa
– ruoka suusta toiselle lautaselle

käsidesiä

– kylki kyljessä
– kylki maassa
– kylki seinässä
– kylki kaiteessa
– kylki kyljessä
– käsi toisessa kyljessä
– käsi suussa
– kylki kyljessä
– käsi suussa

// Sivullinen

Loppukevään ja kesän kirjat

IMG_20200710_133421__01
Nura Farahin Aavikon tyttäret (Otava, 2014) on kaunis, paikoin riipaisevakin tarina monen sukupolven naisista Somalian auringon alla. Viisi vuotta myöhemmin julkaistu Aurinkotyttö on jatkoa samalle tarinalle. Molemmat teokset ovat tutustumisen arvoisia.

  • Oma huoneVirginia Woolf *****
  • Valkoiset hampaatZadie Smith ***
  • Sininen muistikirja Eeva Kilpi ***
  • Värioppi J. W. von Goethe ***
  • ArgonautitMaggie Nelson *****
  • VaginamonologejaEva Ensler ***
  • Paperilla toinenEmmi-Liia Sjöholm **
  • Lähikaupan nainenSayaka Murata **
  • Unelmia isältäniBarack Obama ***
  • Miehet selittävät minulle asioitaRebecca Solnit ****
  • Unorthodox: The Scandalous Rejection of My Hasidic Roots Deborah Feldman ****
  • Nickelin pojatColson Whitehead ***
  • Maagisen ajattelun aikaJoan Didion *****
  • Iltojen sinessäJoan Didion ****
  • Aavikon tyttäretNura Farah ****
  • Aurinkotyttö – Nura Farah ***
  • Dorian Grayn muotokuvaOscar Wilde *****

&

  • Tunteiden kulttuuripolitiikkaSara Ahmed (yöpöydällä)
  • Vanessa & VirginiaSusan Sellers (yöpöydällä)

Odottaa lukemista:

  • Naiseuden harhat (Tracey Ullmanin Betty Friedan on Mrs America-sarjassa mieletön!)
  • Lasikellon alla (klassikko, joka on jäänyt lukematta, Sylvia Plathista löytyy kiinnostava dokkari Areenasta)
  • Keskipäivän illuusio (kolmas suomennettu Didion, Didionista löytyy liikuttava dokkari Netflixistä)

#BlackLivesMatter

Kuva: New Orleans, kesäkuu 2018.

Heräsin ensimmäiseen lomamaanantaihin ristiriitaisin fiiliksin. Monta kertaa aiemmin olen juuri nyt istunut lentokoneessa tai ollut matkalla lentokentälle karistamaan lukuvuoden pölyt jaloistani. Muutaman kerran olen ollut matkalla Yhdysvaltoihin. Tänä aamuna aurinko on pilvessä, päätäni särkee ja juuri leikattu nurmikko haisee pahalta. Ihmettelen sosiaalisen median kuplaani, jossa puolet ihmisistä julkaisee kesäkuvia rannoilta ja mökeiltä ja puolet puolustaa ihmisoikeuksia #BlackLivesMatter -tunnuksella. Toiset kuolevat, kun toiset nukkuvat yönsä hyvin.

Yhdysvalloista on jo kohta viikon verran kuulunut sydäntä murskaavia uutisia. Toisaalta, viikko ei taida riittää – rakenteellinen rasismi on ollut osa järjestelmää 400 vuotta ja sen tulisi olla uutinen viikosta toiseen. George Floydin murha on vain yksi monista äärimmäisistä tapauksista, jotka ovat saaneet ihmiset suurkaupungeissa liikkeelle. Selvää on, että rasismin kitkemiseksi valkoisten ihmisten on tehtävä paljon työtä. Tilanteen käsittämättömyyden tiivisti kirjailija Roxane Gay lauantaina The New York Timesissa: ”Eventually, doctors will find a coronavirus vaccine, but black people will continue to wait, despite the futility of hope, for a cure for racism.”

Olisi lohduttavaa ajatella, ettei poliisiväkivalta ja rasismi olisi Suomen ongelma. Paitsi, että ne ovat. Euroopan unionin perusoikeusviraston tekemän Being Black in the EU -tutkimuksen (2018) mukaan Suomessa koetaan paljon rasismia verrattuna muihin EU-maihin. Rasismi ilmenee esimerkiksi häirintänä, uhkailuna ja väkivaltana. Osa Suomessa asuvista vastaajista koki, että poliisien tekemät pysäytykset johtuivat etnisestä profiloinnista. Koska viranomaiset eivät saa tarpeeksi koulutusta yhdenvertaisuuskysymyksissä, tilanne pysyy ennallaan. En voi olla pohtimatta, kenelle Suomi on maailman onnellisin maa.

Muutama vuosi sitten itähelsinkiläisessä koulussa vieraili poliisi. Poliisi piti oppitunnin turvallisuudesta ja kertoi poliisin tehtävistä. Valtaosa paikalla olleista oppilaista oli rodullistettuja, ei-valkoisia suomalaisia. Lapsia. Oppilaat jakoivat kokemuksiaan väkivallasta ja rasismista. Yksi oppilas kertoi, kuinka hänen äitiään tönitään jatkuvasti julkisissa liikennevälineissä ja nälvitään heidän kävellessä yhdessä kaupungilla. Oppilas halusi tietää mitä poliisi tekee asialle. Poliisin vastaus oli yhtä tyhjän kanssa. Mietin, näinkö luottamus kasvaviin suomalaisiin rakennetaan.

Selvitysten mukaan Helsingin seudulla asuu vuonna 2035 lähes 50 000 peruskouluikäistä lasta, joiden kotikieli on joku muu kuin suomi, ruotsi tai saame. Se tarkoittaa, että pääkaupungissa työskentelevien opettajien on jatkossa kyettävä kohtaamaan entistä moninaisemmista taustoista tulevia lapsia ja nuoria. Opettajien tehtävä on tukea oppilaita heidän identiteettinsä rakentumisessa. Jos en olisi työskennellyt suurinta osaa urastani Itä-Helsingissä, tuskin tietäisin mistä on kyse. Aihetta ei käsitelty aineenopettajakoulutuksessa, eikä kasvuympäristöni Orimattilassa juurikaan antanut eväitä antirasistiseen toimintaan.

Reissut Yhdysvaltoihin ovat olleet opettavaisia. Olen nähnyt köyhyyttä, syrjintää, kouluttamattomuutta, asunnottomuutta, väkivaltaa, päihteitä ja tietämättömyyttä. Olen nähnyt, kuinka ihmiset kohtelevat toisiaan rumasti ja kuinka vähäiset resurssit asettavat ihmisryhmiä vastakkain. Olen seissyt BART-laiturilla Oaklandissa, jossa valkoinen poliisi ampui 11 vuotta sitten Oscar Grantin ja katsonut New Orleanissa Airbnb-asunnon ikkunasta näkyvää Superdome-areenaa, jonne hurrikaani Katrinan uhreja vuonna 2005 evakuoitiin samalla kun valtiovalta ei kyennyt reagoimaan ihmisten hätään, osittain rasistisin perustein. Yhdysvallat on kaukana, mutta samat rakenteet, jotka estävät ihmisiä siellä saavuttamasta täyttä potentiaaliaan, elämään turvassa ja ilman häirintää, ovat läsnä täällä.

On helppo sanoa, ettei ole rasisti, mutta se ei riitä. Antirasismi on tekoja. Se tarkoittaa epämukavia keskusteluja, omien etuoikeuksien tunnistamista ja puuttumista rasismiin omassa arjessa. Minä en hyväksy, että oppilaitani kohdellaan epätasa-arvoisesti. Minä en hyväksy ihonväriin, luokkaan, toimintakykyyn, uskonnolliseen vakaumukseen, kieleen, kulttuuriin tai muuhun vastaavaan perustuvaa syrjintää kotonani, työpaikallani tai ystäväpiirissäni. Sinunkaan ei pitäisi. Jos antirasistinen toiminta on vierasta, internet on pullollaan materaalia, josta ammentaa. Jos haluat ottaa osaa kansainväliseen Black Lives Matter -liikkeeseen, voit tehdä sen täällä. Tee jotain!

Kesälomani on alussa. Olen vapaa tekemään mitä haluan. Voin lenkkeillä (Ahmaud Arbery ei voinut), voin nukkua (Aiyana Jones ei voinut), voin kävellä lähikauppaan (Tamir Rice ei voinut), voin ottaa lompakon taskustani kotiovellani (Amadou Diallo ei voinut), voin lukea kirjaa omassa autossa (Keith Scott ei voinut), voin hengittää (Eric Garner ei voinut), voin kävellä kotiin (Trayvon Martin ei voinut). Lista on loputon.

On syytä olla vihainen. #BlackLivesMatter

Kirja-arvostelu: Värioppi

Värioppi 

Teos, 2020

324 s.

Suom. Pirkko Holmberg ja Pajari Räsänen

Oppineet ihmiset tapaavat vieroksua värejä. Tämä voi johtua osittain näköelimen heikkoudesta, osittain maun epävarmuudesta, joka mielellään piiloutuu värin täydelliseen kieltämiseen. Nykyään naiset pukeutuvat lähes aina valkoiseen ja miehet mustaan. 

– Johann Wolfgang von Goethe

Lapsena pohdin värejä paljon. Lempivärini olivat vihreä, sininen ja valkoinen. Inhosin keltaista, oranssia ja punaista. Mielestäni vihreä kuvasti elämää ja sininen rauhaa. Punainen oli häiritsevä, keltainen liian kirkas. Valkoinen korosti muita värejä ja toi töihini raikkautta. Liika valkoinen toisaalta pilasi kaiken. En halunnut pukeutua inhokkiväreihini, mutta suostuin jotenkuten käyttämään niitä töissäni. Pisara punaista öljyväriä vihreällä taustalla, oranssi yksityiskohta sinisellä pinnalla. Jostain syystä tietyt värit näyttivät korostavan toisiaan.

Vastavärien ymmärtäminen mullisti maailmani. Myöhemmin opin, että värit voivat olla paljon muutakin. Ne voivat olla kylmiä tai lämpimiä ja puhtaita tai murrettuja. Kuvataideopettajani opettivat minua sekoittamaan värejä ja käyttämään niitä monipuolisesti. Opin maalaamaan vesiväreillä, öljyväreillä ja temperaväreillä. Kasvoin ajatukseen, että ilman värejä ei ole kuvataidetta. Päätin rakastaa kaikkia värejä niin paljon kuin mahdollista.

Minulla on kotitalomme vintillä kaksi muovista laatikkoa. Toisessa on juliste- ja maalausputkia ja toisessa kuvataidetöitä: grafiikan vedoksia, maalauksia ja elävän mallin piirustuksia. Siellä on myös kuvataidekasvatuksen koulutusohjelman aikana koottu väriopin työkansio. Olen pitänyt siitä erityisen hyvää huolta. Kansiossa Josef Albersin ja Johannes Ittenin kaltaisten taiteen teoreetikkojen opit (molemmat Goethen perillisiä) ovat siirtyneet paperisivuille värien sekoitusharjoitusten, erilaisten väririnnastusten ja peittävyyskokeilujen kautta. Muistan elävästi väriopin harjoitustunnit ja sen, kuinka tarkka opettaja oli värien suhteen. Mikä tahansa ei kelvannut ja hyvä niin. Meidän opiskelijoiden oli tehtävä perusteellista työtä.

Pääsin yliopistoon nuorena ja valmistuin varhain. Valtaosa opinnoistani sujahti ohitseni ilman, että ehdin kunnolla pohtia mitä haluan. Koska en kyennyt tarttumaan kiinni kaikkiin yliopiston tarjoamiin mahdollisuuksiin, koin harvoja valaistumisen hetkiä matkallani kuvataideopettajaksi. Olen monesti kritisoinut yliopistokoulutustani siitä lähtökohdasta, että koulutuksellani on ollut vähän kiinnittymiskohtia arjen työn kanssa. Väriopin kurssi on poikkeus, sillä siitä on ollut työssä paljon hyötyä. Siksi ilahduin, kun Teos-kustantamo lähetti minulle arvostelukappaleena Goethen Väriopin. Kuinka kaunis onkaan sen kansi!

Värioppi, Zur Farbenlehre julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1810. Nyt saamme vihdoin lukea sen didaktisen osan suomeksi. Teosta on kritisoitu Goethen esittämien värejä koskevien väitteiden vuoksi, mutta sillä on korvaamaton merkitys kuvataiteelle ja kuvataiteilijoille. Muun muassa Kleen, Mondrianin ja Kandinskyn kerrotaan ottaneen vaikutteita Goetheltä (väriympyrä). Harmi, ettei saksani riitä teoksen lukemiseen sen alkuperäiskielellä. Saksalaiset esiäitini pyörähtäisivät haudoissaan, jos saisivat tietää, etten kykene rapistuneella saksallani muuhun kuin sopertamaan perusfraasit, ohjaamaan eksyneen turistin Tuomiokirkolle ja tilaamaan Berliinissä oluen. Ujo saksani tosin katoaa kotona: jostain syystä Netflixin Unorthodox– sarjan jiddiš on ymmärrettävää. Oli miten oli, onneksi kirjan suomentajat ovat tehneet uskomattoman hienoa työtä. Fantastisch!

Kuka oli Johann Wolfgang von Goethe? Herra oli väritaituri, jonka lahjakkuus ulottui moneen. Häntä on kutsuttu viimeiseksi renessanssi-ihmiseksi, eikä suotta. Hän vaikutti kirjailijana, tutkijana, taiteilijana ja poliitikkona. Hän kirjoitti muun muassa menestysteokset Nuoren Wertherin kärsimykset ja Faust, ja vaikutti kirjoituksillaan merkittävästi saksan kieleen. Kaunokirjallisten ansioidensa ohella Goethe teki luonnonfilosofisia tutkimuksia, joista iso osa kohdistui värin havainnointiin. Värejä tutkineen Newtonin lähtökohdat eroavat Goethestä siten, että jälkimmäinen tutki värejä kokemuksesta käsin.

Väriopissa Goethe tutkii, testaa, kirjaa ja filosofoi. Hän kirjoittaa havainnoistaan ilahduttavasti ja intohimoisesti. Hän innostaa lukijaa tekemään omia kokeiluja silmillään ja katsomaan värejä, varjoja ja valoja erilaisin tavoin. Goethe liittää väreihin ominaisuuksia: kaunis, jalo, hyödyllinen ja niin edelleen. Hän analysoi värejä jopa sisustamisen näkökulmasta: hän toteaa keltaisen ympäristön olevan miellyttävä ja sinisellä tapetilla verhotun huoneen vaikuttavan kylmältä. Hän suosittelee vihreää sävyä huoneisiin, jossa oleskellaan paljon. Hauskaa!

Värioppi kuuluu jokaisen taiteen ystävän kirjahyllyyn. Se ei välttämättä ole rentoa iltaluettavaa, mutta alun jähmeyden jälkeen kirja sieppaa mukaansa ja pitää otteessaan. Etuna kerrottakoon, että teosta on helppo lukea pienissä erissä ja siihen on vaivatonta palata pidemmänkin tauon jälkeen. Aloitin teoksen lukemisen pääsiäisenä, mutta etäopetushässäkkä ja kirjan editointi pitivät minut kiireisenä tähän asti. Tässä välissä ehdin lukea muutaman roikottamani kirjan ja kuunnella pari uutta tuttavuutta lenkkeillessä (vinkkailen muuten luettavaa lyhyemmin Instagramissa! Seuraa @cabtuo).

Mikä Goethen Väriopissa kiehtoo? Ajattomuus. Se, että joku on monta sataa vuotta sitten hämmästellyt samoja asioita, joita minä hämmästelen tänään. Lohdullista.

Kirja saatu arvostelukappaleena.

 

4+1 teesiä etäopetuksesta

Olen reilun viikon ajan toiminut etäopettajana ja oppinut niin itsestäni, oppilaistani kuin koulusta yhtä ja toista. Osa ajatuksistani on vielä kesken, osa sotkussa kuin äidin lankakerät ja osan olen pyrkinyt tiivistämään tähän julkaisuun.

Mitä viikossa on ehtinyt tapahtua? Pieniä vallankumouksia, sanoisin. Kuten tiedämme, opettajien työnkuva muuttui käytännössä yhdessä yössä. Perustuslaki ei tunne etäopetuksen käsitettä, mutta lyhyessä ajassa opettajat ovat osoittaneet (taas) ilmiömäisensä kykynsä mukautua uuteen tilanteeseen ja vahvuutensa luoda työnahkansa uudelleen lähes mahdottoman edessä. Olen koonnut 4+1 teesiä, joiden avulla olen pyrkinyt pitämään pääni kylmänä. Ne ovat seuraavat:

1. Tunne itsesi

Opetusministeri Li Andersson sanoi lauantaina Helsingin Sanomissa, että ”nyt voi laskea hieman rimaa”. Armollinen ajatus, mutta helpommin sanottu kuin tehty. Me opettajat olemme pääosin kympin tyttöjä. Jopa minä, sellainen sähisevä malli tosin. Vaatii valtavasti ponnistelua, että kykenen tekemään asioita sinne päin. Perfektionismini on osittain päämäärätietoisuutta, osittain ammattiylpeyttä ja osittain, kieltämättä, tässä tilanteessa tyhmyyttä. Koska en täysin tiedä, mitä minulta etäopettajana vaaditaan, työn tekeminen on osoittautunut haastavaksi. Se on tarkoittanut sitä, että olen vastoin tapojani murehtinut opetustani keskellä yötä, nukkunut huonommin kuin muutoin, pelännyt että teen työni väärin, kadottanut osan rutiineistani ja lipsunut rankasti työajoissani.

Mutta, olen ajatellut että teen sen minkä osaan parhaiten: kohtaan oppilaani yksilöinä, tuen ja autan heitä tarpeen mukaan, olen tavoitettavissa ja kannan työstäni vastuun. Seuraan ohjeita ja jos niitä ei kuulu, jatkan samaan malliin. Opettajan ei mielestäni kuulu tässä tilanteessa leikkiä sankaria. Minun ei ole tarkoitus uupua. Hidastan, kun on tarve. Pidän itsestäni huolta. Soitan ystäville. Luen, leivon ja lenkkeilen. Ymmärrän olevani ihminen. Miksi? Koska happinaamari kuuluu ensin laittaa itselle.

2. Tunne yleisösi

Viikko sitten minulla ei ollut hajuakaan siitä, miten etäopetus käytännössä toteutuu. Olin jakanut edellisellä viikolla koulunkäynninohjaajien kanssa tehdyt tehtäväpaketit oppilaille, mutta viime viikon edetessä osasta koteja kerrottiin, että paketit olivat tulleet ”etuajassa” valmiiksi. Koska sopivaa tehtävämäärää oli vaikea ennakoida, päädyin toteuttamaan opetustani yksilöllisesti sen mukaan, miten kodit toimivat, oppilaat toimivat ja miten opiskelu näytti etänä etenevän.

Viikon alussa kehitin itselleni tavan seurata oppilaiden työskentelyä ja tehtävien tekoa ja loin itselleni muistikirjan sitä varten, että pysyn kartalla antamissani ohjeissa. Työtä on helpottanut työpuhelin, jonka avulla olen kyennyt lähettämään ääniviestejä, videoita ja kuvallisia tehtävänantoja, sekä vastaanottamaan videoita ja ääntä kodeista. Olen soittanut jokaiseen kotiin pari kertaa viikossa ja viestitellyt kotien kanssa tilanteesta riippuen päivittäin. Olen huomannut, kuinka merkittävä rooli kodeilla on onnistuneen etäopetustyön toteutumisessa. Myös kodit ovat huomanneet saman. Koska jokainen koti elää tätä kriisiä eri tavoin ja jokainen oppilas reagoi muutoksiin omalla tavallaan, olen kuunnellut koteja ja pyrkinyt tekemään työtäni tukien kotien vaihtuvia tilanteita.

3. Valitse kanavasi

Poikkeustilan alkaessa tykitin viestejä sekä Wilmassa että työpuhelimeni välityksellä. Lisäksi jaoin koululta mukaan tehtäväpaketteja kirjojen ja vihkojen lisäksi. Nopeasti huomasin, että huoltajat vastasivat mielellään WhatsApp-keskusteluihin ja puheluihin Wilman sijaan. Tällä hetkellä ohjeistan Wilmassa kuvistehtävät ja muut vastaavat, loput ohjeistukset hoidan työpuhelimellani. Puhelimen avulla opetus on onnistunut hyvin. Olen tehtävien lisäksi jakanut koteihin linkkejä monilla eri kielillä tehdyistä uutislähetyksistä, muistuttanut Lukemon kirjavarastoista ja Nelosen Lasten uutisista.

Monikanavaisuus kuluttaa kaikkia. Kun samaan aikaan piippaa sekä oma puhelin, työpuhelin että tietokone, tunnen digiähkyä ja turhautumista. Ymmärrän koteja. Kodit eivät ole tottuneet koulusta tulevaan päivittäiseen digivirtaan ja monet digityöalustat ovat kodeille vieraita. Kaikissa kodeissa huoltajat eivät osaa lukea tai puhua suomea. Kaiken uuden haltuunotto vie aikaa samalla, kun lähtökohtana on se etteivät äidit ja isät ole opettajia. Opettajia kuunnellessa olen havainnut, että tehtävämäärät vaihtelevat valtakunnallisesti paljon. Joidenkin alakouluikäisten oletetaan selviävän 45 minuutissa tehtävistä, jotka voisivat aikuisellakin viedä helposti pari tuntia. Tilanne on väkisinkin eriarvoistava. Siksi ehdotankin valtakunnalliseksi opetusperiaatteeksi seuraavaa: yksi tehtävä, yksi oppiaine ja yksi kanava kerrallaan!

Keep it simple!

4. Muista iso kuva

Ennusteiden mukaan koronavirusedidemia tulee kestämään kuukausia ja sen aikana päälle 11 000 ihmistä tulee tarvitsemaan sairaalahoitoa. Elämme poikkeustilanteessa, jossa emme tällä hetkellä saa poistua maakunnastamme tai turhaan asioida kaupassa. Itselleni ja perheelleni tilanne on siedettävä, jopa naurettavan mukava. Elämme lähipiirissäni turvatuissa kodeissa, joissa ei ole tietääkseni väkivaltaa tai ongelmallista päihteidenkäyttöä, meillä on älytelevisiot, tietokoneet ja kalliit puhelimet, ja soittelemme tylsyyden yllättäessä toisillemme, kun emme keksi muutakaan järkevää tekemistä. Voi meitä.

Helsingin Sanomat julkaisi viikolla jutun, jonka mukaan Kontulan ostarilla jaetaan päivittäin 150-200 ruokakassia apua tarvitseville. Pandemian sosiaaliset vaikutukset ovat vasta muodostumassa ja tiedän, että ne tulevat näkymään myös koulussa pitkään. Koronaviruksesta on tullut luokkakysymys. Osalla perheistä ei ole poikkeustilan aikana voimavaroja huolehtia lastensa koulutyöstä, mahdollisuuksia ruokkia heitä säännöllisesti tai kestää henkisesti sosiaalista eristäytymistä. Koronavirus tulee kurittamaan eniten heitä, joiden asema yhteiskunnassa on nyt jo heikko. Pidetään mielessä, että koulutyötä tärkeämpää on mielenterveys, jaksaminen ja hyvinvointi. Nyt ja aina.

+1 Työolot kunniaan!

Harvalla opettajalla on kotonaan ergonominen työtila. Minä teen tällä hetkellä töitä vuorotellen keittiön pöydän ääressä, sohvalla, sängyssä ja bonuslapsen huoneessa. Viikon jälkeen olen huomannut kärsiväni kuivista silmistä, päänsärystä, niskasärystä ja yleisestä ärtyneisyydestä. Valitettavasti mikään ei korvaa luokkani Salli-satulatuolia tai elektronisesti ylös ja alas tarpeen mukaan liikkuvaa pöytääni, kivaa ikkunanäkymää koulun pihalle, säännöllistä kouluruokailua ja tärkeimpänä: niitä ihmisiä, joita kohtaan päivittäin työssäni. Opettajuus ei ole sama asia ilman iloisia lasten ja nuorten kasvoja, joihin normaalisti törmään ensimmäisenä aamulla ja joille heitän heipat viimeisenä ennen kotiinlähtöä.

Palatessani kouluun tiedän arvostavani työtäni, työtilaani ja ihmisiä siellä enemmän kuin koskaan ennen.

Opettajanäkökulma koronaviruskeskusteluun

Kuukausi sitten kuulin koulussa ensimmäiset koronavirusläpät. Kutsun niitä läpiksi, koska virusnimekkeen huutelu oli kevyttä ja hupaisaa, niin letkeää, että kuittasin huutelijoille: ”Ei ole mitään viruspelkoa, ei se ole tulossa Suomeen.” Tämä ei ole vitsi, ajattelin kuukausi sitten todella niin. Toisaalta keskustelujen nopea kuittaaminen oli sen hetkinen keinoni lievittää mahdollisia taudin aiheuttamia pelkoja. Viimeistään viime viikolla ymmärsin uutisten ja lehtijuttujen perusteella, että tilanne oli muuttunut. Helsinkiläisiä oppilaita oli asetettu karanteeniin ja koulujen väkeä oli sairastunut. Ostoskeskuksissa oli vähemmän ihmisiä ja bussissa niiskuttajia vilkuiltiin sivusilmällä. Vitseille ei ollut enää sijaa. Tauti oli tullut lähelle ja ajattelin, että sen vaikutus voisi hetkenä minä hyvänsä näkyä myös omalla työpaikallani. Punnitsin, miten otan aiheen puheeksi oppilaideni kanssa.

Päätin toimia seuraavalla tavalla: Kävin ensin luokassa läpi perusteelliset käsienpesuohjeet ja keskustelin oppilaiden kanssa yleisesti hygienian merkityksestä taudinehkäisyssä. Katsoimme aiheesta videon ja harjoittelimme huolellista pesua tiskialtaan luona. Kertasimme oikean yskimistekniikan ja niistämistavat. Ironisesti jo seuraavana päivänä huomasin huokailevani altaan vieressä operaation hitautta (koulussa kun on aina kiire ja opettajan lempisana on ’reippaasti’). Tällä viikolla jatkoimme aiheeseen tutustumista Lasten uutisten viimeisimmän lähetyksen avulla. Puhuimme viruksen oireista ja siitä, miten se on vaikuttanut maailmalla eri ikäisiin ihmisiin. Totesimme yhdessä, ettei kenenkään, opettajan tai oppilaan pidä tulla sairaana kouluun, nyt tai koskaan. Jos jotain toivon tämän viruksen tekevän, on muuttavan asennettamme sairastamista (ja työntekoa) kohtaan, sillä opettajat ovat sairaina töissä useammin kuin muut ammattiryhmät. Lisäksi toivon, että koulujen yleiseen siisteyteen kiinnitettäisiin kaupungin tasolla huomiota: pestyjen käsien lisäksi puhtaat lattiat ja tasot estävät pöpöjen leviämisen.

Tänään uutisoitiin kuntien aloittavan varautumisen koronatartuntojen estämiseksi. Opetus- ja kulttuuriministeriö sekä sosiaali- ja terveysministeriö julkaisivat suosituksen, jossa kannustetaan työntekijöitä jäämään kotiin matalalla kynnyksellä, jos he ovat palanneet koronaviruksen epidemia-alueelta tai tuntevat flunssan oireita. Myös Helsingissä huoltajat ovat saaneet ajantasaista tietoa Wilman kautta. Ylen haastattelussa Helsingin kaupungin kasvatuksen ja koulutuksen toimialajohtaja Liisa Pohjalainen kertoo, että: ”Oppilaille ohjeistetaan Wilman kautta kotitehtävät. Lisäksi voidaan antaa etäopetusta. Kun oppilas palaa kouluun, hänelle voidaan antaa tarvittaessa tukiopetusta.” Huoltajat voivat ottaa lapsensa kotiin olivat he altistuneita tai ei. Perusopetuslaki ei sen sijaan tunne itsenäistä opiskelua etäyhteydellä.

Toimittaja Heikki Valkama kirjoittaa Ylen blogissa, ettei THL:n suosittelema etätyö ole kaikille mahdollinen. Sitä kutsutaan tekstissä ”paremman väen optioksi”. Opettajana olen viimeiseen asti koulussa kohtaamassa oppilaani samalla valmistautuen mahdolliseen karanteeniin kuljettamalla työkoneeni kotiin ja olemalla valmis hoitamaan opetustehtävääni Wilman välityksellä. Se ei ole mahdotonta, jos oppilailla on karanteenia varten kirjat kotona. Kasvattaminen etänä onkin astetta hankalampaa. OAJ:n mukaan opettaja saa karanteenin ajalta joko täyttä työnantajan maksamaa palkkaa/sairausajan palkkaa tai Kelan maksamaa päivärahaa, joka vastaa täyttä ansionmenetystä. Työntekijän tulee olla työnantajan tavoitettavissa, jos työnantaja maksaa karanteenin ajalta palkkaa. Miten on koulun muun väen laita? Siistijöiden, koulunkäynninohjaajien?

Vaikka Norjassa ja Tanskassa koulut ovat toistaiseksi suljettu, ymmärrän miksi samaa ratkaisua ei Suomessa ole vielä tehty: Suomessa ei toistaiseksi ole varmistettu tapauksia, jotka eivät olisi kytköksissä epidemia-alueilta saapuneisiin matkailijoihin ja heihin liittyviin tartuntaketjuihin. Tilanne tosin voi muuttua jo tulevan viikonlopun aikana. Iltapäivällä eduskunnan kyselytunnilla opposition edustajat vaativat hallitusta ryhtymään tiukkoihin varotoimiin. Sosiaali- ja terveysministeri Aino-Kaisa Pekonen esitti vastakysymyksen: ”Jos sulkisimme tämän yhteiskunnan nyt, se pitäisi tehdä noin kolmeksi kuukaudeksi. Koulut, päiväkodit, varuskunnat, kauppakeskukset, joukkoliikenne, ja mitä siitä seuraisi?”

Kukaan ei tiedä. Pekosen mukaan pahimmassa tapauksessa epidemia tulisi joka tapauksessa. Koulujen kevään suunnitelmat ovat tällä hetkellä auki. Jos isoja yleisötapahtumia ei saa järjestää ennen kesäkuuta, voi kevätjuhlat jäädä juhlimatta. Ikävää on, jos kevään ylioppilaskirjoitukset jäävät kesken ja opiskelijoiden jatko-opiskelumahdollisuudet kysymysmerkeiksi. Koronavirus voi vaikuttaa ja luultavasti vaikuttaakin tuleviin retkiin, kerhoihin, koulutuksiin, arviointeihin ja loma-aikoihin. Kouluista ei lähdetä opintomatkoille maan rajojen yli eikä isoja vierailijaryhmiä muualta oteta vastaan. Opettajana en ole koskaan ollut vastaavassa tilanteessa, mutta tiedän, että lapsilla on oikeus olla koulussa ja opiskella, kunnes toisin ohjeistetaan.

Luotan tasavallan presidentti Sauli Niinistön sanoihin: ”Kyllä tästä selvitään.”

500 sanaa kirjan kirjoittamisesta

”Miten kirja etenee?” kysyy puolisoni minulta lauantai-iltana kello yksitoista.

Viime aikoina olen keskittynyt kirjoittamiseen julkisissa liikennevälineissä, sängyssä, sohvalla, junassa, keittiössä ja missä vain, mistä löydän kynää ja paperia, puhelimen tai tietokoneen. Olen vajonnut omiin ajatuksiini ja ollut tavoittamattomissa. Olen huomannut, ettei kirjoittaminen katso aikaa. Olen kirjoittanut aamuseitsemältä ja yhdeltä yöllä, kirjoittanut aina kun olen saanut idean miten jatkaa keskeneräistä lausetta ja lopettaa kömpelönä pitämäni kappale. Olen huudahtanut oppilailleni kesken tunnin ”hetkinen!” ja sivaltanut lähimmällä kynällä epämääräiseen suttupaperiin jonkin hajanaisen ajatuksen. Kotona olen kaivanut laput repustani ja huomannut, että oppilas on piirtänyt vänkyräisen kuvan muistilappuni reunaan.

Kirja on jatkuvasti mielessäni, koska en pääse sitä pakoon kotona tai töissä. Töissä olen kirjaan liittyvien teemojen saartama ja kotona yrittäessäni rentoutua sarjan tai kaunokirjallisen teoksen parissa kirjan aiheet pulpahtelevat mieleeni ja pakottavat kirjaamaan itsensä ylös. Olen saanut loistavia ajatuksia kesken suihkun ja saunan ja kärsinyt siitä, etten pääse kynään heti kiinni. Toisaalta olen vältellyt kirjoittamista ja keksinyt tekosyitä, ettei tarvitsisi jatkaa keskeneräistä tekstiä. Kirjoittaminen on työtä ja työ on välillä raskasta. On pysyttävä aiheessa, oltava selkeä ja johdonmukainen ja samalla mieleenpainuva ja kiinnostava. On löydettävä oma tyyli. Olen yhtenä hetkenä havainnut epäileväni kaikkea kirjoittamaani ja seuraavana puhkuvani itseluottamusta. Olen tehnyt työtä sen eteen, että uskon itseeni ja siihen, että näkemyksilläni on väliä.

Olen unelmoinut kouluun liittyvästä tietokirjasta vuosia. Kirjan suunnittelu alkoi jo Itsenäisiä naisia -teoksen aikana, jolloin kävin ensimmäiset keskustelut kirjasta kustantajani kanssa. Koska kirjan kirjoittaminen näin laajasta ilmiöstä ei yksin tuntunut luontevalta, pyysin mukaan Minja Koskelan. Nyt, kun kirja on lähes valmis, en usko että se olisi valmistunut ilman Minjaa. Vaikka jaamme Minjan kanssa yhtenevän arvomaailman ja meillä on samankaltaisia näkemyksiä koulusta ja opettajuudesta, ovat tekstimme erilaisia ja niissä kuuluu vahvasti omat äänemme. Koska meitä on kaksi, olemme lukeneet toistemme tekstejä, kommentoineet niitä ja kehittäneet omiamme paremmiksi niiden mukaan. Yhteiskirjoittajuus on ollut helppoa ja johdonmukaista, johtuen luultavasti siitä, että olemme molemmat ihmisiä, jotka haluavat saada asioita aikaiseksi. Siksi aikataulumme ovat olleet joustavasti sovittavissa ja sovitusta on pidetty kiinni. 

Olen keskittänyt kaikki yhdeksän työvuoteni aikana keräämäni kouluun liittyvät ajatukseni kirjaan ja purkanut tunteeni avoimesti sivujen väliin. En ole projektin aikana kyennyt päivittämään blogia tai (muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta) lukemaan kirjaan liittymätöntä kirjallisuutta. Olen sen sijaan lukenut omistautuneesti väitöskirjoja ja tietokirjoja, raahannut kirjastosta kassikaupalla teoriataustaa kotiin pitämällä koko ajan mielessä, että teemme Minjan kanssa jotakin suurta ja hienoa, ennennäkemätöntä. Olen kirjan kirjoittamisen ohessa pyrkinyt erityisopettajan täydennyskoulutukseen huomatakseni, että kouluttautumaan tahtoo päästä muutama sata muutakin ja todennut saavani rukkasista lisää asennetta editoimiseen ja lopullisten tekstien viimeistelyyn.

Toisin tehty – Keskusteluja koulusta ei ole ensimmäinen kirjani, mutta suhtaudun siihen kuin ensimmäiseeni. Kirja on ensimmäinen, jossa ei ole kuvia ja ensimmäinen, joka koskettaa suoranaisesti päivätyötäni, opettamista. Kirja on rakkauskirje koululle, paikalle, jossa olen viettänyt aikaa enemmän kuin missään muualla. Paikalle, joka koskettaa minua päivittäin ja jonka haluan tarjoavan mahdollisuuksia unelmointiin ja tulevaisuuteen kaikille, ei vain harvoille ja valituille. Kirja on ensimmäinen, jonka tunnen antavan uutta suuntaa. Ensimmäinen, jonka kautta koen kasvaneeni kirjoittajana. 

Toisin tehty – Keskusteluja koulusta (Kustantamo S&S) syksyllä kaupoissa kautta maan!

Kuva: yksityiskohta Miikka Pirisen ottamasta kirjailijakuvasta.

 

Isänpäivänä, isälle

Minä teen isänpäivänä töitä. Kirjoitan tulevaa kirjaani, joka kertoo koulun tasa-arvosta ja sen kipupisteistä. Isäni on ylpeä siitä mitä teen ja siksi en pode erityisen huonoa omaatuntoa siitä, että olen 100 kilometrin päässä hänestä. Olemme tälläkin viikolla soitelleet useamman kerran: itkin sunnuntaina puhelimeen remonttiasioita, ostin maanantaina isän toiveesta meille Santanan konserttiin liput ja onnittelin keskiviikkoisista synttäreistä. Isä varmasti tietää, että arvostan häntä, vaikka sen sanominen kasvokkain on vaikeaa. En ole koskaan kuullut isäni puhuvan kenestäkään pahaa tai arvostelevan muita ihmisiä. Isäni kaltaisista miehistä kirjoitetaan harvoin. Siksi kirjoitan nyt.

Meissä on isän kanssa paljon samaa. Isä on suurin tukijani ja aina paikalla, kun tarvitsen häntä. Kun viime vuoden naistenpäivänä juhlittiin edellistä kirjaani paneelikeskustelulla Helsingin Akateemisessa, isäni matkusti tunnin juttua varten junalla paikalle. Isä ihmettelee rohkeuttani esiintyä julkisesti ja minua huvittaa, kun isäni mielestä free-töistäni maksetaan hänen makuunsa liian vähän palkkaa. Isän mielestä minun paikkani on Suomen eduskunnassa.

Minä muistan lapsuuteni isäni miehenä, joka luki nopeasti iltasadut, soitti vuosittain jouluaattona The Phil Spector Christmas Albumin ja polki meidät perhepäivähoitoon fillarilla, kun äiti ajoi autolla töihin Lahteen. Isältä olen perinyt rakkauteni musiikkiin ja elokuviin. Isä opetti arvostamaan koulutusta ja kulttuuria. Koulun jälkeen laitoin isän vinyylin levysoittimeen ja makoilin nahkasohvalla kattoon tuijottaen. Kun en osannut läksyjä, isä istui vieressäni keittiön pöydän ääressä ja auttoi tehtävissä. Kun olen yökylässä kotona, isäni sanoo edelleen nukkumaan mennessäni: ”Onnea kokeeseen!”

Minulla on hyvä suhde isääni, mitä en pidä itsestäänselvyytenä. Kuten useimmilla isillä ja lapsilla, meilläkin on erimielisyytemme ja poikkeavat näkemyksemme asioista. Isä ei esimerkiksi ymmärrä rap-musiikkia, mutta annan sen hänelle anteeksi. Isältä ei voi vaatia täydellisyyttä, koska ihminen hänkin on. Olen tottunut siihen, että isäni tietää lähes kaikesta kaiken. Hän on tiedonjanoinen, hyvin lukenut ja omaa kiitettävän yleissivistyksen. Isä on myös hauska ja kertoo hyviä vitsejä. Aina emme ole olleet näin paljon tekemisissä. Kun asuin Rovaniemellä, soittelimme harvoin ja kävin kotona vain lomilla. Muistan ajatelleeni, etten halua, että isälle tapahtuu mitään, nyt kun tilanne on tämä.

Isäni on ammatiltaan maalari. Kun isä oli viisikymmentä, hän sai aivoinfarktin. Ambulanssi haki isän keskellä yötä kotoa ja seuraavana päivänä matkustimme sairaalaan katsomaan miten hän voi. Ajattelin siihen asti, että isäni on kuolematon. Kohtauksen vuoksi isä ei saanut vuoteen ajaa autoa ja sattumalta samana kesänä luin Hesarista, että Pori Jazzeille saapuu Erykah Badu. Onneksi isä ymmärsi keikan tärkeyden ja pestasi serkkuni kuskaamaan meidät paikalle. 14-vuotiaana näin isäni kanssa elämäni parhaan keikan.

Perheeni ei suomalaiselle kulttuurille ominaiseen tapaan turhia halaile. Silti tiedämme, että kuulumme yhteen. Isääni ymmärtääkseni minun on täytynyt kehittää ymmärrystä hänen taustaansa vasten. Isäni isä oli sotainvalidi, joka ei koskaan puhunut lapsilleen sotakokemuksistaan. Hän liikkui pyörätuolilla ja kepeillä, ja säilytti puujalkaansa sänkynsä alla. Kahvipöydässä hän laittoi kaksi sokeripalaa hampaidensa väliin ja kaatoi tärisevällä kädellään tassin kautta kahvit suuhunsa. Isoisän poistuminen oli isälleni kova paikka. Isoisä lienee ollut ylpeä isäni työmoraalista, perheestä ja koripalloilusta.

Isäni on pitkä mies, joka pelasi koko ikänsä. Isän nuoruudenkuvissa hän seikkailee Pariisissa ja Roomassa, heittää koreja täydessä urheiluhallissa ja tutustuu kansainvälisiin vahvistuksiin. Kuvissa isä nauraa ja on onnellinen, hänellä on paljon ystäviä, pitkä tukka ja levenevät farkut. Taustalla voi kuvitella soitettavan Jefferson Airplanea, Dylania ja Hendrixiä. Isän mielestä Clapton ei ole tehnyt mitään hyvää Creamin jälkeen, kaikkien aikojen pelaaja on Larry Bird ja saksalainen jalkapallo parasta. Olen perinyt isältäni taidon perustella mielipiteeni sujuvasti ja pitää kiinni omasta arvomaailmastani.

Isäni jäi eläkkeelle muutama vuosi sitten. Hän tuntuu nauttivan päivistään kotona ilman työhuolia. Hänestä on tullut vaari, jolla on monta lastenlasta. Isä katsoo televisiosta ja läppäriltä koripalloa ja jalkapalloa samaan aikaan, kuuntelee Youtubesta ”oikeaa musiikkia” ja unelmoi pelimatkoista Saksaan. Keväällä isäni eläkearki keskeytyi, kun ostimme puolisoni kanssa kodin ja hän remontoi kuukauden päivät sitä. Toivon, että isäni ei liikaa stressaantunut hommasta. Kai hän on vain sellainen ihminen, joka tekee mitä on tehtävä ilman valittamista. Sanat tuskin riittävät kiittämään siitä.

Isäni on yksi syy siihen, että minusta tuli feministi. Sukupuoli ei ole koskaan ollut este meidän tyttöjen unelmille. Minua jännittää miten pärjään myöhemmin ilman isääni. Toivon, että voin vielä olla hänelle yhtä paljon avuksi kuin hän on ollut minulle. Isäni paikkaa on mahdoton täyttää. Onneksi kotonani asuu mies, joka on hyvä isä omalle tyttärelleen. Ympyrä sulkeutuu.

Hyvää isänpäivää!

Tiedoksi: Tietokirjamme ”Toisin tehty – tasa-arvoinen koulu” (työnimi) Minja Koskelan kanssa ilmestyy syksyllä 2020 ja on syy siihen, että blogitekstejä ilmestyy entistä harvemmin. Kirjan kustantaa Kustantamo S&S. 

Terveisiä no go -zonelta eli kolme hyvää syytä asua Itä-Helsingissä!

Viime viikonloppuna pyöräilin Aurinkolahden uimarannalle nauttimaan kesän kuumimmasta päivästä. Vuosaaren metroasemalla tunnelma oli samanlainen kuin aina ennenkin siellä kulkiessani. Vuosia sitten kuljin asemalta töihin läheiseen kouluun ja pidin alueen lapsia todella onnekkaina: heillä on rantaviiva takapihalla! Matkalla rannalle en nähnyt niitä älyttömiä uhkia, joista olen nyt saanut lukea lehdistä ja nettipalstoilta. En nähnyt riehuvia nuorisojoukkoja, palavia autoja tai räikeää huumekauppaa. Näin eläkeläisiä, perheellisiä ja nuoria, jotka kulkivat Columbukseen hellettä pakoon ja sieltä ulos, ostivat läheisestä Alepasta Coca colaa ja jäätelöä, ja sukelsivat meriveteen vilvoittelemaan kuumentunutta ihoaan. Hauskoja, vitsikkäitä ihmisiä viettämässä parasta kesäpäivää. Tämäkö on nyt se kuuluisa no go -zone?

Muutama kuukausi sitten ostimme puolisoni kanssa ensimmäisen oman kodin. Asuminen jos joku on puhdasta politiikkaa. Kun oman kodin ostaminen tuli mahdolliseksi, oli itsestään selvää, että halusimme sijoittaa Itä-Helsinkiin. Seuraavassa kerron miksi:

1. Jarrutan segregaatiota

Asuimme neljä vuotta Etelä-Helsingissä betonin ja jatkuvan remontin keskellä. Työmatka kesti kauan, naapurit eivät tervehtineet edes minun tervehtiessä ja aina tuntui siltä ettei kuulunut joukkoon. Orimattilalainen sisälläni kaipasi jonnekin, jossa sai astua verkkareissa ja kumisaappaissa rauhassa bussiin ilman asuvalinnalle putoavia outoja katseita. Muutimme väliaikaiseen vuokrakämppään alle kaksi vuotta sitten tarkoituksena etsiä samoilta kulmilta koti. Olen kahdeksan vuotta kulkenut töihin jääden Kontulassa pois, joten työpaikan läheisyys, asunnon hinta suhteessa neliöihin ja alueen viihtyisyys vaikuttivat valintaamme. Lisäksi halumme perustaa perhe sinne, missä mahdollinen jälkikasvumme näkee suomalaisuuden monet kasvot.

Tutkija Venla Bernelius on sanonut, että keskiluokan valinnat ohjaavat kaupungin eriytymiskehitystä. Kun on varaa valita, valitsee mieluiten sen mikä on mukavinta, sopivinta, helpointa. On harvojen etuoikeus voida päättää missä asuu. Tiedämme miten merkittävästi asuinpaikka voi vaikuttaa yksilön hyvinvointiin ja elämänkulkuun ja tapaan katsoa maailmaa. Jos meillä on mahdollisuus vaikuttaa siihen, että kaupunki kehittyy tasa-arvoisemmaksi, haluamme olla osa sitä muutosta. Uskon inkluusioon eli tässä tapauksessa siihen, että mahdollisimman vaihteleva väki ja asuinmuodot rinnakkain tekevät ympäristön ja sen myötä ihmiset, hyväksi.

On totta, että lähiössä viihdytään paremmin kuin media usein antaa ymmärtää ja media vääristelee asioita yllättävän paljon. On totta, että lähiöissä on ongelmia ja huono-osaisuutta, mutta myös uskomattomia tyyppejä ja lahjakkuuksia. On totta, että lähiössä on huikeita kouluja ja osaavia opettajia, joista kuulee aniharvoin. On totta, että lähiöissä on riehakkaita lapsia ja nuoria. Missä ei ole? En ole kohdannut itähelsinkiläisissä kouluissa mitään sen kummempaa kuin lapsuuteni yhtenäisessä peruskoulussa. Muistan rettelöitsijät, tappelijat, teinikännääjät ja opettajien jekuttajat. Poliisivierailut ja huumevalitustunnit homogeenisessä maaseutukoulussa. On totta, että huono maine luo eriytyviä todellisuuksia, joista tulisi päästä eroon. Toisaalta maine pitää liian väen loitolla, kuten paikalliset tietävät. Yksi keino purkaa omia ennakkoluuloja on ottaa rohkeasti selvää niistä asuinpaikoista, joiden päällä hilluu epäilyttävien mielikuvien harmaa pilvi ja pitää itseään riittävän fiksuna päättämään täysin omatoimisesta mitä mieltä on. Voi yllättyä.

2. Olen lähellä kaikkea

Keskiluokan tunkeutuminen lähiöihin ei ole ongelmatonta ja alueiden uudistaminen tulisi aina tapahtua asukkaiden ehdoilla. Gentrifikaatio eli keskiluokkaistuminen on oikea uhka alueille, joiden vanhat asukkaat ajetaan pois omistusasuntojen myötä kohoavien kustannusten vuoksi. Suunnittelumaantieteilijät Ogbeide, Tarkhova ja Kallio kirjoittivat Hesariin aiheesta taannoin loistavan mielipidekirjoituksen. Lähiöön muuttavan keskiluokkaisen olisi hyvä kysyä itseltään: ymmärränkö mukanani matkaavan kehityksen monimutkaiset vivahteet ja voinko tukea alueen kehitystä olematta osa sen väkisin väkerrettyä “elpymistä”?

Surkeaa on, jos uudet Hitas-asunnot rakentuvat vehreiden metsien päälle ja ostarit laajennetaan puistojen yli. Myös lähiön asukkailla on oltava oikeus pitää kiinni lähiympäristönsä parhaista puolista. Yksi syy muuttaa lähiöön on uskomaton luonto ja sen hämmästyttävä läheisyys. Kirjoitin luontosuhteeni rivakasta kohoamisesta useampi vuosi sitten, yllättävän luetussa postauksessani, jossa hehkutin elämäni huippuvuosia Rovaniemellä. Näin uusien huippuvuosieni palaavan silmieni eteen, kun puolisoni kanssa poljimme uudesta kodista ensimmäistä kertaa rantaa pitkin Vuosaareen, heitimme leipiä mereen tyystin hijaisella poukamalla ja kuuntelimme metsän huminaa retken edetessä kohti pidemmälle jorpakkoon. Kuinka vihreää ja vehreää täällä onkaan! Rantoja, niemiä, lahtia, kivikkoja, metsikköjä, kenttiä, nurmikkoja, heinikkoja!

Kotoa lompsin viidessä minuutissa bussille, vartissa metrolle ja olen 20 minuutissa julkisilla Helsingin keskustassa, pyörällä matka vie 30 minuuttia. Takapihallani kasvaa villinä rehottava heinäpelto, pääsen talvella suksilla lenkille suoraan meren jäälle ja hoidan pankkiasiat, postiasiat, apteekkiasiat ja muut jännät aikuisasiat yhdellä kerralla kävelymatkan etäisyydellä. Pyöräilen jokusen kilsan töihin ja uin helteillä kolmen minuutin kävelymatkan päässä olevalla viereisellä rannalla. En tarvitse mitään muuta. Ja tunnen olevani hyvin etuoikeutettu saadessani asua Itä-Helsingissä.

3. Koen kulttuurielämyksiä omassa naapurustossani

Idässä tapahtuu vuoden aikana kaikkea huikeaa, mitä kannattaa seurata. On festivaaleja kuten Kontula Electric, ITÄ-festivaali ja EastFest , pihakirppiksiä ja myyjäisiä, tapahtumia kuten Herttoniemi Bloc party ja Roihuvuoren Hanami-juhla, keikkoja ja julkkaribileitä paikallisissa kahviloissa ja ravintoloissa, näyttelyitä Stoan kaltaisissa upeissa kulttuurikeskuksissa, kirjamessut Roihuvuoren kirjastossa, vaihtuvia menoja Itiksessä ja muilla ostareilla. Viime syksynä avattu IMAX-teatteri on loistava syy mennä leffaan Itikseen, Helsingin parhaaseen ostoskeskukseen.

Matkalla itään kannattaa tutustua Kulosaaren, Herttoniemen, Puotilan, Rastilan ja Nordsjön kartanoihin sekä ihaniin siirtolapuutarhoihin. Kannattaa koluta läpi uimarannat ja talvella uimahallit Kulosaaresta Vuosaareen. Aino Acktén huvila seisoo kauniilla kukkulalla Laajasalon Tullisaaressa. Paikalla voi kuvitella menneiden aikojen kulttuuriväen ja heidän riennot. Suojeltu huvila odottaa edelleen peruskorjausta. Lähellä oleva 1990-luvulla liuskekivilouhokseen rakennettu Roihuvuoren Japanilaistyylinen puutarha on kaunein näkemäni puisto. Ja puistoja idässä riittää.

Kun vyöhykeuudistuksen myötä samalla matkalipulla voi matkustaa Mellunmäestä Matinkylään, toivon että Helsingin sisäiset, leimaavat aluerajat hämärtyvät ja liikenne tuo mukanaan avointa mieltä, uusia ajatuksia ja ennakkoluulottomia ihmisiä. Kenties voimme luoda yhdessä jotakin suurta.