Virat menee kavereille ja tutuille

”Hei Elina, hakuprosessi on päättynyt. Tehtävään valittiin _________. Kiitos mielenkiinnostasi tehtävää ja kaupunkia kohtaan.” (Kummallisen usein viivalla lukee miehen nimi, vaikka suurin osa kuvataideopettajista on naisia. Ei mennä nyt siihen.)

En halua kuulostaa katkeralta, mutta yhdentoista vuoden tuloksettoman virkahakemisen jälkeen sekä tehtävä että kaupunki alkaa pikkuhiljaa menettää mielenkiintoni. Postilaatikkooni on taas kilahtanut yksi ei kiitos -viesti ja jostain kumman syystä ajattelen, että vika ei ole minussa. Eikä sinussa, opetoveri. Kerron miksi.

Olen etsinyt koulutustani vastaavaa opetustyötä vuosikymmenen ajan. Lyhyitä sijaisuuksia ja epämääräisiä pätkiä en ole alun haparoinnin jälkeen kelpuuttanut, vaikka niitä kuvataideopettajille muiden aineenopettajien tavoin usein tarjotaankin. Minusta aikuisen korkeakoulutetun ihmisen ei tarvitse anella, kerjätä tai nöyristellä työpaikkansa tähden (tai ikuisena määräaikaisena työpaikalla), mutta siihenhän se usein menee. Kun vihdoin on jalka jossain hähmäisen oven välissä, voi valitettavasti joutua nielemään ennaltamääräämättömän lastin kuraa, koska ei ole ”pätevä” juuri siihen opetyöhön, jota tekee tai työpaikkaa muuten dominoi isot kiusaajat, kanssaopettajat. Ilman virkaa saattaa olla heittopussi ja se jos jokin, ei lisää opetyön houkuttelevuutta. Huonolla tuurilla työsopimus katkeaa juuri ennen kesälomaa ja sitä viruu hellekelit ansiosidonnaisella. Kaikki edellä mainitut seikat yhteenniputettuina ovat saaneet minut jo kauan sitten päättämään, että haen jokaista avoinna olevaa virkaa, teen osani koulun työilmapiirin eteen ja otan vain niitä määräaikaisia tehtäviä vastaan, joista maksetaan koko vuoden palkka. Töitä on onneksi riittänyt.

Kun jäin viime toukokuussa äitiysvapaalle, portfoliossani oli niin kokemusta, koulutusta kuin kirjallisten ja kuvataiteellisten projektien tuomia meriittejä. Hetki oli hyvä ja huokaisin helpotuksesta saadessani ensimmäisen kerran aikuisiällä keskittyä johonkin muuhun kuin työntekoon. Vuosi vauvan kanssa kotona on tekevälle kuitenkin pitkä aika ja suuntasin katseeni välittömästi jo alkuvuodesta tulevaa syksyä koskevaan työnhakuun. Oli kiva vierailla mol.fi -palvelussa ja huomata, että tänä keväänä uusimaalaisille kuvisopettajille oli tarjolla historialliset neljä virkaa. Myöhemmin joukkoon tippui vielä muutama lisää. Liekö korona vai opetustyön jatkuvasti kasvavat vaatimukset (tai molemmat), moni virassa oleva oli siirtynyt muualle hommiin tai eläköitynyt. Uskomatonta, ajattelin naputellessani sormet syyhyten tekstiä hakemusten tyhjiin kenttiin, kunnes oli aika painaa lähetä. Hain jokaiseen avoimeen työpaikkaan. Olin toiveikas, vaikkakin realisti: todennäköisesti päähäni osuu ennemmin salama kuin saan viran.

Kuinka sitten kävikään? Loistavan suosittelijan avittamana (muutoin mahdotonta), sain kutsun ihka ensimmäiseen virkahaastatteluun. Valmistauduin, hioin, treenasin ja hikoilin. Ystävät, kollegat ja sukulaiset kannustivat. Olin itsevarma, mutta nöyrä; luotin siihen että rahkeeni riittävät loppuun asti tai jos eivät riitä, tiedän että tein parhaani. Innostuin, mutta missasin kuitenkin jotain olennaista, en nimittäin ollut kyseisen rehtorin tuttu. Haastattelu suoritettiin etänä Teamsin kautta. Esihenkilöitä ei ollut mahdollista tavata livenä. Kun haastattelulinkki tipahti sähköpostiini, huomasin, että kyseessä on ryhmähaastattelu ja että useampi kuin yksi ryhmässä oleva on ollut aiemmin töissä kyseisessä koulussa. Silloin tiesin, että hakuprosessi on silmänlumetta (tai ”turha näytelmä”, kuten isäni tapausta luonnehti).

”Sehän on ihan yleisesti tiedossa oleva fakta, että virat menee kavereille ja tutuille, ainakin pääkaupunkiseudulla”, kirjoitti Instagramin yksityisviestikenttään eräs opettaja aika monen muun opettajan tavoin. Kahden Teamsissa tapahtuneen ryhmähaastattelun ja yhden ei kiitos -puhelun jälkeen (puhelussa kerrottiin, että paikan nappasi koulussa aiemmin työskennellyt henkilö, kuten alusta asti uumoilin; mut hei, pääsin kuitenkin top vitoseen 61 hakijasta!) kirjoitin virkahausta somealustan Stories -kohokohtiin ja sain tolkuttoman määrän viestejä, joissa tähdennettiin että hakuprosessi sujui aivan kuten ne aina sujuvat. Tietenkin, miksi edes ajattelin muuta?

En ole harmissani siitä, etten saanut tänäkään keväänä paikkaa. Olen iloinen, että enemmän kuin yksi kuvataideopettaja sai tällä kierroksella viran. Olen harmissani siitä, että virka on mahdoton saada ilman, että on käynyt rehtorin kanssa kaljalla, tuntee tämän sukua tai tehnyt töitä koulussa, jossa virka on avoinna. Olen harmissani siitä, että kuvataideopettajille ei ole virkojen lisäksi tarjolla edes määräaikaisia töitä. Mistä kokemusta saa, jos ei koskaan saa tehdä koulutusta vastaavaa työtä? Harmitusta lisää tieto siitä, että joka kevät kaksi korkeakoulua tuuttaa ulos luokallisen valmistuneita, ilman että edes aiemmin valmistuneilla on työpaikat. Tuntemani kuvataideopettajat ovat joko lähes poikkeuksetta muissa töissä tai samassa hakulimbossa kuin minä. Useasti peräänkuuluttamani valtakunnallinen operekisteri voisi ihan aikuisten oikeasti korjata tämän epäkohdan, ennen kuin kouluissamme on samanlainen pula pätevistä tekijöistä kuin länsinaapurissa.

Ymmärrän, että koulujen esihenkilöillä on riski palkata työhön henkilö, joka ei ole entuudestaan tuttu. Vai onko? Eikö silloin saata jäädä paras palkkaamatta? Työtä ilman muuta tehdään vahvasti persoonalla ja se on eittämättä herkkä paikka, mutta eikö siksi käytössä ole suosittelijat? Tottakai on olemassa poikkeuksia. Tiedän opettajia, jotka ovat saaneet viran ilman ”kavereille ja tutuille” -korttia, mutta tällöin kyse on ollut esimerkiksi luokanopettajien paikoista, joita on lähtökohtaisestikin yleensä enemmän auki kuin muita. Jos muilla aloilla toimittaisiin palkkauksen suhteen opetusalan tavoin, ei meillä olisi tarpeeksi tekijöitä missään. Käytännössä nykyinen malli toimii äärimmilleen venytettynä siten, että kuvisopen on jatkuvasti selvitettävä missä koulussa joku toinen kuvisope on eläköitymässä tai harkitsemassa alanvaihtoa ja hänen on sitten sijaistettava urakalla jokaisessa sellaisessa koulussa, jotta keväisen hakuprosessin alkaessa pärstä on mahdollisimman monessa paikassa tuttu. On sanomattakin selvää, että kyseinen proseduuri on järjetön ja tekee ylipäänsä työn hakemisesta täysin turhaa.

”Kiitos mielenkiinnostasi tehtävää ja kaupunkia kohtaan.” Tuo tekstin alussa mainitsemani viesti koskien yhtä virkahakua sisälsi tottakai tiedon paikan saaneesta opettajasta. Nopealla googlettamisella selvisi, että hänkin on tai on ollut juuri hakua koskevassa koulussa töissä. Korjatkaa jos olen väärässä, mutta on mielestäni melkoista työntekijän taitojen ja tietojen aliarvioimista, jos tämän suurin meriitti on se, että hän on reksin tuttu.

Varhaiskasvatuksen rapautuminen heijastuu kaikkialle

”Kakataan housuun, piirretään seiniin, lyödään pää pöydän reunaan”. Näin vastasi eräs päiväkodin työntekijä, kun Hesari (22.10.2021) tiedusteli lukijoiltaan, miten pääkaupunkiseutua koetteleva pula pätevistä varhaiskasvatuksen opettajista näkyy. Työntekijän mukaan lapset voivat huonosti ja oirehtivat, kun aikuisen kädet eivät riitä. Naurattaisi ellei itkettäisi, sillä pääkaupunkiseudun varhaiskasvatuksen kriisiytyminen vaikuttaa ihan kaikkeen. Väitän, että se vaikuttaa päiväkotilasten vointiin, koululaisten jaksamiseen, työssäkäyvien lasten vanhempien työhyvinvointiin ja kotien yleiseen jaksamiseen. Ihan kaikkeen. Helsingissä pahaa mieltä lisää vastikään lakkautettu yli yksivuotiaiden lasten kotihoidontuen lisä. Sivusin aihetta tekstissäni aiemmin.

Tiivistetään tilanne: Pääkaupunkiseudun päiväkodeissa on liikaa lapsia suhteessa pätevään henkilökuntaan. Vakituisia työntekijöidä ei saada, sijaiset valikoivat työpaikkansa alueiden mukaan. Kokematon ja vaihtuva henkilökunta ei kykene vastaamaan erityistä tukea tarvitsevien lasten tarpeisiin. Alueet eriytyvät. Eriytyminen jatkuu perusopetuksessa ja siitä eteenpäin. Kaikki kärsivät. Ratkaisuksi on tarjottu lisää koulutuspaikkoja, parempaa palkkaa ja järkeviä työoloja. Jopa päiväkotien yksityistämistä. Myös johtajuuden on katsottu olevan kokonaisuuden kannalta avainasemassa.

Varhaiskasvatuksen rapautuminen on ollut tiedossa pitkään ja siitä on puhuttu paljon, mutta järkeviä toimia ei tilanteen korjaamiseksi ole kaikkien asiaan perehtyneiden hämmästykseksi vielä tehty. Kuten Aamulehdessä taannoin kirjoitettiin, pula tekijöistä ei johdu uusimmasta varhaiskasvatuslaista, ”sillä opettajista on ollut pulaa varhaiskasvatuksessa jo toistakymmentä vuotta, vaikka samana aikana yliopistojen opettajakoulutuksen kanssa ovat ammattikorkeakoulut kouluttaneet opettajakelpoisia sosionomeja varhaiskasvatukseen.” Koulutuspaikkojen lisääminen siis tuskin vaikuttaa asiaan ratkaisevasti, liputankin mielelläni palkan ja työolojen perään. Varhaiskasvatuksessa läsnä olevat haasteet näkyvät päiväkotien lisäksi pääkaupunkiseudun kouluissa ja ne ovat tulleet hyvin tutuiksi oman työurani aikana. Hesarin jutussa kerrottu anekdootti päiväkotilasten tavasta kutsua kaikkia työntekijöitä ”aikuisiksi”, koska nämä vaihtuvat niin usein, on sydäntäriipaiseva ja tunnistettava. Koska rönsyileviä ryhmäkokoja, sijaispulaa, työntekijäpulaa, alueellista eriytymistä ja mitä näitä nyt oli ei saada kuntoon kaikella sillä mitä on jo tarjottu, on aika ajatella asiaa vielä kerran uudelta kantilta.

Kerta vuosienkin väännön jälkeen näyttää olevan turha haaveilla mittavista lisäresursseista, on kasvatusjärjestelmän rakenteiden muutos yksi ratkaisu. Nähdäänhän varhaiskasvatus viimeisimmän lain myötä osana suomalaisen koulutus- ja kasvatusjärjestelmän kokonaisuutta. Varhaiskasvatuksen opettajan palkka on saatava vastaamaan työn vaativuutta. Sen jälkeen varhaiskasvatuksen ammattilaiset tulee sitoa tiiviimmin yhteen perusopetuksen ammattilaisten kanssa. Vaikka en todellakaan halua kouluun lisää palaverointia ja ”hankehumppaa”, kannatan rakenteiden muokkaamista niin, että toimiva päiväkodin ja koulun yhteistyö parantaa molempien työoloja ja tuo näitä jossain määrin eri todellisuuksia reilusti lähemmäs toisiaan. Meidän kasvatusalan ammattilaisten on vedettävä yhtä köyttä työtämme koskevissa asioissa, sillä olemme enemmän kuin koskaan ennen samassa veneessä. Ja se vene on uppoamassa. Laadukkaalla varhaiskasvatuksella on suora yhteys yksilön tuleviin opintoihin ja ammatinvalintaan, ylipäänsä kytkeytymiseen yhteiskuntaan. Lisäksi laadukas varhaiskasvatus ehkäisee syrjäytymistä ja vähentää polarisaatiota.

Näillä näkymin lapseni aloittaa tutustumisen päivähoidon ihmeelliseen maailmaan alle vuoden ikäisenä ensi kesäkuussa. Vatsassani vääntää, kun viimeaikaisten uutisten valossa edes ajattelen asiaa. Varhaiskasvatuspaikan saaminen kodin läheltä on Helsingissä oma haasteensa, mutta vanhempana minua lisäksi jännittää saako lapseni varhaiskasvatuspaikassaan asianmukaista hoitoa ja kuinka hän siellä pärjää. Huolehdin mielessäni jo etukäteen häntä hoitavista työntekijöistä ja toivon, että he voivat hyvin. Enemmän kuin mitään muuta, toivon että näin itsestäänselvän asian kuten laadukkaan ja yhdenvertaisen varhaiskasvatuksen ei anneta rapautua. Onko meillä varaa siihenkin?

Teatteriarvostelu: Sokea piste

”Kannattaa ihmetellä yhteiskuntaa, joka pystyy rauhan aikana tuhoamaan omat jälkeläisensä.” – Kaari Utrio

Olin eilen teatterissa. Sain kutsun Kansallisteatterin Sokea piste -nimisen näytelmän kantaesitykseen. Sokea piste on toimittaja, teatteriohjaaja Susanna Kuparisen ja käsikirjoittaja, toimittaja Jari Hanskan käsialaa. Kyseessä on dokumentaarinen teos, joka muun muassa kysyy, mitä meille tapahtuu koronan jälkeen, miten poliittisia päätöksiä tehdään kriisin keskellä ja miten koulutusleikkaukset vaikuttavat koulujen ja lasten arkeen ja hyvinvointiin. Supermielenkiintoisia teemoja siis. Varsinkin viimeinen. Right up my alley.

Teoksen toteutus on vaikuttava. Kamera liikkuu lavalla ja lavan takana kuvaten tapahtumia niiden samalla vaihtuessa katsojan edessä. Katsoja astuu kameran välityksellä päähenkilön eli ohjaaja Kuparisen (roolissa Noora Dadu) kotia kuvaavaan asuntoon, mutta jonka nurkkien yksityiskohdat jäävät katsojalta piiloon. Kaikkialle ei ole näköyhteyttä ja se on hyvä valinta, sillä kuten kaikki varmasti muistavat, keväällä 2020 korona sulki ovet ulkopuolisilta. Kameran nappaamat valitut palat heijastetaan valkokankaalle. Livekameran lisäksi toinen näytelmän keskeinen tekninen tehokeino on näyttelijöiden käsissä läpi näytelmän kulkevat roolikansiot. Aluksi kansioiden mukanaolo tuntuu luontevalta, lopuksi ne ärsyttävät. Katsojana haluan, että replat ovat muistissa ilman lunttausta, vaikka selvästi tyyli on tarkoin harkittu ja paikoittain se toimii, erityisesti kohdissa, joissa kuvataan valtuuston kokouksia. Voi pojat millaisia ne ovatkaan.

Kuparista kuvaavan hahmon kautta katsoja sukeltaa suoraan koronakevään syvään päätyyn. Koti on yksityinen tila, jota ympäröi pelottava ja ahdistava ulkomaailma. Poliitikot ja asiantuntijat järkeistävät kukin tavallaan pandemiatilannetta ja kaikki ovat vähän pihalla siitä, miten tappava tauti saadaan kuriin. Puhutaan terveyden ohella taloudesta, rahasta, lockdownista, ja niin, leikkauksista. Kuparisella on 4-vuotias tytär, joka kipaisee lavalla esittämässä pohdintojaan luurangon muodossa. Hänen maailmansa on avara ja mielikuvitus rajaton, ja äiti ei halua, että lapsi kärsii poliitikkojen typeristä päätöksistä. Kun Helsingissä alkavat keskustelut lapsiin ja nuoriin kohdistuvista leikkauksista, äiti raivostuu. Äidin raivoon voi jokainen yhtyä. Onhan se ihan järjetöntä, että pahimmassa kriisissään sitten toisen maailmansodan rypevä vauras Helsinki kiristää, kun pitäisi resursoida. Koulutus on sijoitus, lätisevät poliitikot, samalla kun leikkaavat. Ärgh. Nautin, että saan katsoa näytelmää aiheesta, josta olen puhunut vuosikausia.

Teoksen rooleissa on hyviä näyttelijöitä. He esittävät hahmoja, jotka ovat vimmaisia, raivokkaita ja vähän surkuhupaisiakin – mitäpä muuta voi odottaa teokselta, jossa yksityinen ja yleinen kolahtavat ja kovaa. Kuparinen raapii päätään murehtiessaan lapsensa tulevaisuutta ja poliitikot spinnaavat, peittelevät päätöksiä ja perustelevat säästöjä millä milloinkin. Valtuustokohtauksia katsellessa ei voi olla pohtimatta poliittisen työn armottomuutta. On väännettävä asioista ihmisten kanssa, joiden arvomaailmaa ei voi jakaa. On pyrittävä vaikeissa tilanteissa ratkaisuihin, jotka eivät miellytä kaikkia. Niin tosielämässä kuin näytelmässä, sekoilulta ei voi välttyä. Näytelmässä on kohtauksia, jotka on vedetty yhtä överiksi kuin ironisesti Helsingin päättäjien viime vuosien toiminta. Parasta antia on ehdottomasti valtuutettu Oskalan yritys (roolissa valloittava Joonas Heikkinen) pureutua alueellisen eriytymisen tematiikkaan koulujen yhdistymisen näkökulmasta ja apulaispormestari Pakarisen (roolissa Pirjo Määttä) humoristisen hähmäiset leikkausselittelyt tuskastuneen toimittajan edessä.

Oskalan hahmon puheenvuoro on hersyvä, mutta muutama olennainen pointti jää mielestäni sanomatta. Selvää on, että Helsingin koulukeskustelu tiivistyy keskiluokan valintoihin ja koulushoppailuun. Olisi tehokasta iskeä tässä kohtaa piikki valkoiseen keskiluokkaiseen teatteriyleisöön, joka on viiteryhmänsä kanssa vastuussa eriytymiskehityksestä. Kuulun porukkaan. Oskalan hahmo puhuu myös ”äskakkosista” aivan kuin he olisivat perheineen ainoa sosioekonomisesti heikosti toimeentuleva porukka. Näinhän ei ole, sillä useilla alueilla pääkaupunkiseudulla valtaväestön keskuudessa esiintyy huono-osaisuutta (karsea ilmaus), joka on ylipolvista ja kytkeytyy 1990-luvun lamaan. Olen tavannut oppilaita, jotka kertovat että heidän vanhempansa ja heidän isovanhempansa eivät ole koskaan olleet töissä. Kun olen kysynyt heiltä mistä sitten rahaa tulee, vastaus on ollut tyhjentävä: sossusta. Eivätkä kaikki maahanmuuttajat ole työttömiä ja kouluttamattomia, päinvastoin. Mutta yksinkertaistaminen on helppoa.

Jos teatteriyleisö on valkoinen ja keskiluokkainen, niin on myös näyttelijäkaarti, palestiinalaistaustaista Dadua lukuun ottamatta. Miten teos muuttuisi, jos rooleissa olisi muitakin? Samalla mietin, toisintaako näytelmä stereotypioita tiettyjen puolueiden poliitikoista. Kokoomuslaiset ovat sellaisia, vihreät tuommoisia ja vasemmiston edustajat vasta aikamoisia ovatkin. Kovaa käsittelyä saa eittämättä jokainen mukana oleva poliitikkohahmo, mutta vasemmistoliiton naiset runnellaan kunnolla. Niin politiikassa operoiville nuorille naisille tapahtuu harmillisen usein tosielämässäkin ja sinänsä kuvaus kaikessa karuudessaankin toimii. Teosta katsellessani tajuan, että kaipaan lisää keskustelua luokasta, kotitaustan merkityksestä ja siitä, kuka saa vaikuttaa. Kenen ääni tulee kuuluviin. Opettaja minussa kaipaa todellisia koulukuvauksia ja varhaiskasvatuksen arkea. Yleisö pääsisi kenties paremmin kiinni todelliseen ongelmaan, jos aliresursoidun perusopetuksen luokkahuonekaaos tehdään näkyväksi. Olisi hienoa nähdä lavalla lapsia, kerran heistä tuntitolkulla puhutaan. Sen sijaan talouspuhetta on paljon. Se on mukavaa ja hirvittävää. Sanon seuralaiselleni väliajan alkaessa, että olen katsomastani ahdistunut. Luulin, että ensimmäinen puoliaika on raskas, mutta en ollut nähnyt toista. Se vasta synkkä onkin. Pitkä esitys vaatii katsojalta paljon.

Lopuksi on todettava, että en ole näytelmän kohdeyleisöä. Vaikka työssäjaksamiseni on aina ollut hyvällä tolalla, korona-arki koulussa on viime aikoina ollut melkoista selviytymistä, johon en kaipaa teatterin tarjoamaa katharsista. Olen onnellinen, että olen vanhempainvapaalla ja saan kymmenen koulussa vietetyn vuoden jälkeen hengähtää. Silti elän vahvasti mukana kollegojen murheissa ja siinä rasitustilassa, johon korona-aika on naisvaltaiset alat ajanut. Kohdeyleisöä ei myöskään ole ne vanhemmat, jotka ovat joutuneet selviytymään tukalista ajoista ilman työtä, tukiverkkoa ja apua. He, jotka eivät ole voineet valita turvallista kotia tai etätöitä, ja joiden lapset ovat olleet koronan aikana pitkät päivät yksin kotona. Vaikka pelkään, että näin ei tapahdu, toivon, että näytelmän näkevät päättäjät, jotka ovat olleet osaltaan mahdollistamassa koulutusleikkauksia. Haluaisin kuulla Vapaavuoren ja Pakarisen kommentit heidän poistuessa eturivistä. Haluaisin kärpäseksi kattoon, kun lapsilta leikkaavat päättäjät pesevät työpäivän jälkeen kasvonsa ja vilkaisevat ennen nukkumaanmenoa viimeiseksi peiliin.

Lisääntymisen ei pitäisi olla naisen työuraa määrittävä tekijä

Suora väite. Suorat perustelut.

Odotan esikoistani ja (jos kaikki sujuu hyvin) odotukseni palkitaan kesäkuussa. Samalla kun kasvatan alati pyöristyvää vatsaani, tulee täyteen yhdeksäs määräaikainen opevuoteni Helsingin kaupungilla. Syy määräaikaisuuksiin lienee siinä, että koulutustani vastaavia tehtäviä ei juurikaan ole ollut tarjolla. Tämä seikka tekee ammatillisesta asemastani huteran. Älä kuitenkaan käsitä väärin, määräaikaisena työntekijänä on pääasiassa ihan mukavaa. En ole käytännössä koskaan ollut valmistumiseni jälkeen työtön ja olen saanut tehdä opetustyötä kivoissa kouluissa taitavien kollegoiden kanssa. Olen nauttinut työstäni hurjasti ja jatkaisin mielelläni nykyisessä määräaikaisessani tehtävässäni, kunnes löydän koulutustani vastaavaa työtä. Myös uusien pätevöittävien aineiden opiskelu on kesken, mutta hyvässä vauhdissa. Olen optimistinen.

Määäraikainen työtehtäväni kuitenkin päättyy (kuten aina tähänkin mennessä) kuluvan vuoden heinäkuun viimeisenä päivänä. Koska työsuhteeni päättyy pian äitiysvapaan alkamisen jälkeen, en ole oikeutettu (vakituiselle työntekijälle kuuluvaan) täyteen äitiysvapaan palkkaan. Määräaikaisuuden vuoksi minulla ei myöskään ole työtä, johon automaattisesti palata. Käytännössä lapsen saaminen kohdallani tarkoittaa siis sitä, että jään ensimmäistä kertaa naismuistiin työttömäksi. Tunne on hätkähdyttävä, sillä olen ollut töissä 15-vuotiaasta saakka. Luulen, että raskaussyrjintä kohdallani realisoituu siten, että vaikka äitiysloman aikana hakisin määräaikaiseen opetustehtävään, työn kausiluonteisuuden vuoksi on helppo perustella miksi minua ei palkata. Lyhyet ja äkilliset sijaisuudet eivät vauvan kanssa onnistu ellei sinappikonetta saa ottaa rintarepussa mukaan töihin tai päivähoitopaikka löydy sormia napsauttamalla. Uutta työtä on siis odotettava seuraavaan elokuuhun. Ja se vaikuttaa toimeentuloon.

Tiedämme, että äitiys- ja vanhempainrahan suuruus määrittyy edellisen vuoden palkan mukaan. Opettajan palkka koostuu peruspalkasta ja ylitunneista, joita on vuodesta riippuen vaihteleva määrä. Ylitunnit ovat tärkeä tulonlähde opettajille, enkä tiedä ketään joka olisi niistä heppoisin perustein valmis luopumaan. Ylitunneilla on siis merkittävä vaikutus myös äitiysvapaan aikana saatujen korvausten määrään. Ironista sinänsä, en ole koskaan tullut ajatelleeksi asiaa ennen raskauttani. Rahaan liittyy muitakin pulmia.

Helsingin kaupunki on päättänyt lakkauttaa kotihoidontuen Helsinki-lisän. 1. kesäkuuta 2021 alkaen. Lisän kotihoidontukeen saa jatkossa vain alle yksivuotiaasta lapsesta. Koska vauvani todennäköisesti täyttää yhden vuoden ennen kuin uutta duunia on tarjolla, pitää kaltaiseni keskituloisen opettajankin pärjätä muutamalla satasella kuussa. Helsingissä kukaan ei pärjää muutamalla satasella kuussa. Helsingissä ei oikeastaan pärjää kotihoidontuella edes Helsinki-lisän kanssa. Ymmärrän kotihoidontuen haasteet, mutta Helsingissä lisäraha tulee todella tarpeeseen jo vallan korkeiden asumiskustannusten vuoksi, kuten lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinen taannoin Hesarissa painotti. Itähelsinkiläisenä opettajana uskallan väittää, että kotihoidontuen Helsinki-lisän napsaisu ei myöskään tule lisäämään maahanmuttajataustaisten äitien työllistymistä (kuten sitä on perusteltu), vaan kurjistaa edelleen pienituloisten naisten arkea ja väistämättä kasvattaa tuloeroja. On myös otettava huomioon kaupungin huutava pula pätevistä lastentarhanopettajista. Kotihoidontuen Helsinki-lisän leikkaus näkynee päiväkodeissa, joissa jo nyt pinnistellään paisuvien ryhmäkokojen kanssa. Työntekijöitä ei ole, mutta lapsia riittää. Päiväkodeissa onkin toivottu, että osa lapsista tekisi puolipäiväistä tai jäisi välillä kotiin. Jokin ei tässä yhtälössä täsmää.

Vuosia ennen raskautta ajattelin, että joudun perheen perustamisen vuoksi epäreiluun työasemaan. En ole ollut väärässä. Toki, äitiysraha ja vanhempainraha takaavat taloudellista turvaa vauva-arjen ajaksi, mutta kyse on muustakin. Olen joutunut pohtimaan, olisinko tässä tilanteessa jos minulla olisi vakituinen työsuhde tai, jos olisin mies? Tuskin. Koska määräaikaisen työntekijän työmarkkinasema on oletetusti heikompi kuin vakituisen, moni kaltaiseni korkeakoulutettu nainen lykkää tietoisesti lapsentekoa. Huvittavaa sinänsä, Duunitorin sivulla vuonna 2019 julkaistussa jutussa Tilastokeskuksen erikoistutkija Hanna Sutela kiteyttää täydellisesti ajatukseni (ja samalla kääntää oletukseni päälaelleen): ”Määräaikaisina työskentelevistä naisista lapsen hankintaa lykkäsivät ne, joilla oli paras työmarkkina-asema eli eniten koulutusta ja mahdollisuuksia työelämässä. Moni saattaa ajatella, että lasten hankintaa kannattaa lykätä, koska nurkan takana voi odottaa vakinainen työsuhde tai mahdollisuus näyttää kyntensä jossain projektissa.” Touché.

Lapsen saaminen on eittämättä naisen työuraa vahingoittava seikka. STTK:n teettämän kyselyn mukaan ”naisten kokemukset ovat selvästi kielteisempiä kuin miesten: joka viides 18-35-vuotias nainen on kokenut kielteisiä vaikutuksia työuraan, kun taas miehistä puolet vähemmän, eli kymmenen prosenttia”. Lisäksi ”naisista kuitenkin jopa kolmasosa kokee, että uralla eteneminen on katkennut tai hidastunut”. Ei kuulosta hyvältä. Mielestäni ainoa keino puuttua epätasa-arvoiseen tilanteeseen on järkevä perhevapaauudistus. Uudistuksen myötä voidaan lisätä perhevapaiden tasaisempaa jakautumista, mikä edistäisi niin sukupuolten tasa-arvoa työelämässä kuin palkkatasa-arvoa. Ehkäpä se myös muokkaisi niitä ikiaikaisia asenteita, joiden mukaan naiset muitta mukisematta haluavat uhrata oman työuransa perheen perustamisen vuoksi. Korjaa, jos olen väärässä.

En ihmettele, että naisilla on Suomessa miehiä alhaisempi työllisyysaste ja naiset työllistyvät miehiä useammin osa- ja määräaikaisiin työsuhteisiin. Tilastot aiheesta ovat karua luettavaa. Vuonna 2017 Opetushallituksen julkaiseman Opettajat ja rehtorit Suomessa 2016 -raportin mukaan määräaikaisten opettajien määrä vaihtelee koulutusasteen ja tutkinnon mukaan. Esimerkiksi erityisluokanopettajista ja erityisopettajista raportin mukaan määräaikaisuuksia tekee yli 20%. Luokan- ja esiopetuksen opettajista lähes sama määrä. En edes halua lisätä tähän soppaan käsittämätöntä epäkohtaa määräaikaisten opettajien kesäajan työttömyydestä. Selvää on, että vanhempi jolla on vakituinen työsuhde ja kilpailukykyinen palkka (useimmiten siis mies), jatkaa mieluummin vanhempainvapaan sijaan työelämässä kuin määräaikaisuuksissa rypevä naisvaltaisen alan edustaja. Onhan työelämän rakenteiden lisäksi pelissä myös asenteet: jostain syystä naiset tekevät edelleen rutkasti enemmän kotitöitä kuin miehet ja kantavat päävastuun lastenhoidosta. Lasten kanssa kotona vietetyt vuodet myös syövät naisten eläkkeitä. Aika 50-lukulaista, eikö?

Mutta, onni se on onnettomuudessakin vai miten se menikään. Määräaikaisen äiti-ihmisen arjen pelastavat säästöt, freelance-työt ja harkittavissa oleva asuntolainan lyhennysvapaa. Melko keskiluokkainen se onni on lintukoto-Suomessa. Pääkaupunkiseudulla omistaminen sattuu olemaan vuokralla asumista järkevämpää (jos siihen on mahdollisuus), parisuhde ja kaksi vanhempaa jakavat kustannukset tehokkaammin kuin yksin lapsensa saava ja kiinteä turvaverkko takaa sen, että ongelmien kanssa ei jää yksin. Onni on myös ammattiliitto, josta hakea työttömyyskorvausta, jos työnhaku vauva-aikana tai sen jälkeen ei ota onnistuakseen. Ja aina voi tietysti vaihtaa uraa. Hyppy tuntemattomaan ei kuitenkaan välttämättä uudessa elämäntilanteessa houkuttele, kun elätettävänä on itsensä lisäksi myös muita.

Tiedän, että moni, joka ei yrityksistään huolimatta pysty raskautumaan, pitää tämän kirjoituksen huolia vähäpätöisinä. Sellaisia ne tavallaan ovatkin suhteessa siihen, miten ihmeellistä lapsen saaminen on. Mutta kyse onkin periaatteista, ja näistä periaatteista ei pitäisi ”tasa-arvoisessa” yhteiskunnassa joutua tinkimään.

Kouluissa ei voida välttyä koronavirustartunnoilta

Kuvittele luokkatila. Kuvittele tilaan parikymmentä alle 10-vuotiasta lasta. Kuvittele turvavälit. Heeetkinen.

Turvavälejä ei ole luokkatilassa, jossa opiskelee parikymmentä lasta. Ellei luokkatila ole jumppasali tai koulun ruokala. Harvemmin se on. Ainakaan ruuhkasuomessa.

Elokuun alussa Opetus- ja kulttuuriministeriö ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitos täsmensivät aiempia koronaohjeistuksia koskien kouluissa järjestettävää opetusta. 4.8 julkaistussa tiedotteessa alleviivattiin suositusten noudattamisen tärkeyttä ja puhuttiin hygieniasta, porrastuksista, tarpeettomien lähikontaktien välttämisestä ja esimerkiksi alakoulussa ryhmien pitämisestä erillään toisistaan. Hyviä juttuja, ajattelin, kunnes palasin töihin.

Nyt koulua on käyty pari viikkoa ja tautitapaukset eri oppilaitoksissa ovat kasvussa. Opetusministeri Li Andersson totesi eilen Ilta-Sanomissa, että ”annettujen suositusten noudattaminen (on) äärimmäisen tärkeää. Juuri siksi, että saadaan rajattua altistuneiden joukkoa siltä varalta, että käy niin huonosti, että tulee yksittäisiä tautitapauksia kouluissa tai oppilaitoksissa.” Ja niitähän on tullut. Miksi?

Muutama ilta asiaa pohdittuani olen päätynyt seuraaviin johtopäätöksiin:

1. Harvassa koulussa on niin paljon ylimääräistä tilaa, että opetus voidaan järjestää riittävin turvavälein. Jos keväällä ei ylimääräisiä tiloja löytynyt, ei niitä salamyhkäisesti ole kesän aikana putkahtanut esiin. Aika moni luokka opiskelee kuten ennenkin, tutussa tilassa, jotkut saattavat olla väistötiloissa. Olen huomannut, että joskus luokassa on väljempää kuin ulkona: kun keväällä lompsin opetusryhmäni kanssa läheiselle virkistysalueelle nauttimaan luonnon helmasta, huomasin yllätyksekseni että paikalle oli pamahtanut viisikymmentä muutakin alakoululaista. Käveltiin takaisin luokkaan ja laitettiin ovi visusti kiinni.
   
   
2. Harvassa koulussa ruokailu voidaan järjestää porrastetusti. Ruokailuista vastaavat yritykset tekevät työnsä omien aikataulujensa mukaan siinä missä muutkin. On maitokuormaa ja purettavaa, valmisteltavaa ja tiskattavaa. Jos peruskoulussa ensimmäiset ruokailijat ilmestyvät linjaston päähän kymmenen jälkeen, menee aamupäivän opiskelu aika mahdottomaksi, jos ruokailuja pitää joidenkin kohdalla venyttää yhteen asti. Liikkumisvaraa on vähän tai ei yhtään. Tilannetta ei helpota se, että iso osa kouluista on yhtenäisiä peruskouluja ja niissä opiskelee useita satoja oppilaita. Opetushallituksen selvityksen mukaan vuonna vuonna 2018 Suomessa oli 100 yli 700 oppilaan kouluja. Vaatii todellisten rakenteellisten muutosten tekemistä koulupäivään ja ruokailuun, jotta homma voidaan järjestää väljästi.
   
   
3. Harvassa alakoulussa oppilaat kykenevät liikkumaan välitunnilla niin ettei koskemiselta tai muulta kontaktilta vältytä. Olen nyt pari viikkoa kuikuillut välituntipihalle ja huomannut, että alakoululaiselle toiseen alakoululaiseen koskematta jättäminen on lähes mahdoton tehtävä. Sama mahdottomuus useimmiten jatkuu luokassa. Listasinkin jo aiemmin tällä viikolla blogitekstikenttään ranskalaisin viivoin havaintoja aiheeseen liittyen. Tiivistettynä voi sanoa, että pitää olla melkoinen velho, jotta saa pienen oppilaan pitämään sormensa poissa suusta, nenästä, korvasta, silmästä, kaverin pöydältä, kaverin penaalista, kaverin kynistä ja niin edelleen. Käsienpesuun on onneksi varattu rutkasti aikaa ja mikäs sen mukavampaa kuin käyttää jokaisesta oppitunnista 20 minuuttia saippualla lotraamiseen. Ainiin, entäs ne syyskuusta helmikuuhun asti vuotavat nenät?
   
   
4. Harvassa yläkoulussa aineenopettaja voi järjestää tuntinsa niin ettei opetusryhmä vaihdu. Olen tehnyt töitä yläkoulussa ja viimeksi tänään laskeskelin, että aineenopettajana kohtasin viikossa noin 200-300 oppilasta. Jotta yläkoulujen arki rullaa, opettajan on tänäkin syksynä valitettavasti tehtävä työnsä kuten ennenkin. Systeemiä kun ei ole järjestetty epidemioita silmällä pitäen. Tai kuten eräs opettaja Facebookissa kiteytti: ”Meillä on sekaryhmät useimmissa oppiaineissa kaikilla luokka-asteilla 7.-9. Pidä siinä sitten ’ryhmät erillään’, kun oppilaalla saattaa olla päivän mittaan 4 eri kokoonpanoa eri oppiaineissa.” Niinpä.
   
   Lisäksi:
   
   
5. Harvassa koulussa kyetään samaan aikaan lomauttamaan opettajia ja antamaan oppimisen tukea koronan vuoksi sitä tarvitseville. Tänä syksynä moni ekaluokkalainen aloitti koulunsa ilman eskarikevättä. Kaikille tilanne ei ole katastrofaalinen, mutta se voi olla sitä, jos kodilla ei ole kevään aikana ollut resursseja huolehtia lapsensa hyvinvoinnista tai jos kodissa ei esimerkiksi puhuta suomen kieltä. Olen tänä syksynä tavannut useita oppilaita, jotka ovat unohtaneet suomen kielen perussanaston kevään aikana. Mitenköhän asian laita on Kouvolassa, joka Ylen mukaan sai 1,5 miljoonaa euroa korona-avustusta ja joka silti pisti osan opettajista pyörittämään peukaloita kotiin? Meillä on muutaman vuoden kuluttua melkoinen soppa selvitettävänä, kun koronasta johtuvat oppimisen pulmat räjähtävät käsiin. Nyt ei ole oikea aika säästää koulutuksesta!

---

Summa summarum: Opettajat noudattavat ohjeistuksia ja suosituksia, JOS NIITÄ PYSTYY JA VOI NOUDATTAA SYISTÄ, JOTKA OVAT OPETTAJISTA RIIPPUMATTOMIA. Kouluissa ei siis voida välttyä koronavirustartunnoilta. Ei ainakaan näillä spekseillä. Jos et usko, piipahda läheisessä koulussa ja havannoi tunnelmia itse.

Seuraavana odotan innolla OAJ:n kantaa siihen, miten opetustyö järjestetään kouluissa, joissa osa oppilaista opiskelee lähiopetuksessa samalla kun opettajan tulee opettaa kotiin jääneitä. Eikös aiemmin ollut puhetta siitä ettei kahta työtä tehdä yhdellä palkalla?

The saga continues…

Hygieniahuomioita ranskalaisin viivoin korona-ajan koulusta

– käsi kahvassa
– käsi lavuaarissa
– käsi saippuassa
– saippua lattialla
– paperi loppu
– käsi suussa
– hiha vedessä
– hiha suussa
– hiha syljessä
– paita suussa

– käsidesiä

– kynä korvassa
– kynä suussa
– kynä paperilla
– kynä suussa
– kynä lattialla
– kynä suussa
– kynä teroittimessa
– kynä suussa

– käsidesiä

– liima kädessä
– sormi nenässä
– liima kädessä
– liima lattialla
– käsi repulla
– reppu lattialla
– käsi repulla
– käsi suussa

– käsidesiä

– sormi nenässä
– sormi suussa
– sormi paidassa
– sormi kaverin kädessä
– sormi suussa
– sormi silmässä

– käsidesiä

– käsi keinussa
– käsi kädessä
– käsi maassa
– käsi telineellä
– käsi käden päällä telineellä
– käsi suussa
– käsi nenässä
– käsi housuissa
– käsi kädessä
– käsi keinussa käden, käden, käden, käden ja käden jälkeen

– käsidesiä

– käsi omalla pulpetilla
– käsi toisella pulpetilla
– pulpetti kiinni pulpetissa
– käsi toisella pulpetilla
– pulpetti 20 cm päässä toisesta pulpetista
– opettajan pöytä 20 cm päässä pulpetista
– aivastus

– käsidesiä

– käsi tarjottimella
– käsi mukissa
– mukin vaihto
– käsi mukissa
– käsi kauhassa
– käsi ruoassa
– ruoka kauhassa
– käsi ruoassa
– käsi toisella tarjottimella
– ruoka suussa
– ruoka suusta toiselle lautaselle

– käsidesiä

– kylki kyljessä
– kylki maassa
– kylki seinässä
– kylki kaiteessa
– kylki kyljessä
– käsi toisessa kyljessä
– käsi suussa
– kylki kyljessä
– käsi suussa

// Sivullinen

Loppukevään ja kesän kirjat

Nura Farahin Aavikon tyttäret (Otava, 2014) on kaunis, paikoin riipaisevakin tarina monen sukupolven naisista Somalian auringon alla. Viisi vuotta myöhemmin julkaistu Aurinkotyttö on jatkoa samalle tarinalle. Molemmat teokset ovat tutustumisen arvoisia.

• Oma huone – Virginia Woolf *****
• Valkoiset hampaat – Zadie Smith ***
• Sininen muistikirja – Eeva Kilpi ***
• Värioppi – J. W. von Goethe ***
• Argonautit – Maggie Nelson *****
• Vaginamonologeja – Eva Ensler ***
• Paperilla toinen – Emmi-Liia Sjöholm **
• Lähikaupan nainen – Sayaka Murata **
• Unelmia isältäni – Barack Obama ***
• Miehet selittävät minulle asioita – Rebecca Solnit ****
• Unorthodox: The Scandalous Rejection of My Hasidic Roots – Deborah Feldman ****
• Nickelin pojat – Colson Whitehead ***
• Maagisen ajattelun aika – Joan Didion *****
• Iltojen sinessä – Joan Didion ****
• Aavikon tyttäret – Nura Farah ****
• Aurinkotyttö – Nura Farah ***
• Dorian Grayn muotokuva – Oscar Wilde *****

&

• Tunteiden kulttuuripolitiikka – Sara Ahmed (yöpöydällä)
• Vanessa & Virginia – Susan Sellers (yöpöydällä)

Odottaa lukemista:

• Naiseuden harhat (Tracey Ullmanin Betty Friedan on Mrs America-sarjassa mieletön!)
• Lasikellon alla (klassikko, joka on jäänyt lukematta, Sylvia Plathista löytyy kiinnostava dokkari Areenasta)
• Keskipäivän illuusio (kolmas suomennettu Didion, Didionista löytyy liikuttava dokkari Netflixistä)

#BlackLivesMatter

Kuva: New Orleans, kesäkuu 2018.

Heräsin ensimmäiseen lomamaanantaihin ristiriitaisin fiiliksin. Monta kertaa aiemmin olen juuri nyt istunut lentokoneessa tai ollut matkalla lentokentälle karistamaan lukuvuoden pölyt jaloistani. Muutaman kerran olen ollut matkalla Yhdysvaltoihin. Tänä aamuna aurinko on pilvessä, päätäni särkee ja juuri leikattu nurmikko haisee pahalta. Ihmettelen sosiaalisen median kuplaani, jossa puolet ihmisistä julkaisee kesäkuvia rannoilta ja mökeiltä ja puolet puolustaa ihmisoikeuksia #BlackLivesMatter -tunnuksella. Toiset kuolevat, kun toiset nukkuvat yönsä hyvin.

Yhdysvalloista on jo kohta viikon verran kuulunut sydäntä murskaavia uutisia. Toisaalta, viikko ei taida riittää – rakenteellinen rasismi on ollut osa järjestelmää 400 vuotta ja sen tulisi olla uutinen viikosta toiseen. George Floydin murha on vain yksi monista äärimmäisistä tapauksista, jotka ovat saaneet ihmiset suurkaupungeissa liikkeelle. Selvää on, että rasismin kitkemiseksi valkoisten ihmisten on tehtävä paljon työtä. Tilanteen käsittämättömyyden tiivisti kirjailija Roxane Gay lauantaina The New York Timesissa: ”Eventually, doctors will find a coronavirus vaccine, but black people will continue to wait, despite the futility of hope, for a cure for racism.”

Olisi lohduttavaa ajatella, ettei poliisiväkivalta ja rasismi olisi Suomen ongelma. Paitsi, että ne ovat. Euroopan unionin perusoikeusviraston tekemän Being Black in the EU -tutkimuksen (2018) mukaan Suomessa koetaan paljon rasismia verrattuna muihin EU-maihin. Rasismi ilmenee esimerkiksi häirintänä, uhkailuna ja väkivaltana. Osa Suomessa asuvista vastaajista koki, että poliisien tekemät pysäytykset johtuivat etnisestä profiloinnista. Koska viranomaiset eivät saa tarpeeksi koulutusta yhdenvertaisuuskysymyksissä, tilanne pysyy ennallaan. En voi olla pohtimatta, kenelle Suomi on maailman onnellisin maa.

Muutama vuosi sitten itähelsinkiläisessä koulussa vieraili poliisi. Poliisi piti oppitunnin turvallisuudesta ja kertoi poliisin tehtävistä. Valtaosa paikalla olleista oppilaista oli rodullistettuja, ei-valkoisia suomalaisia. Lapsia. Oppilaat jakoivat kokemuksiaan väkivallasta ja rasismista. Yksi oppilas kertoi, kuinka hänen äitiään tönitään jatkuvasti julkisissa liikennevälineissä ja nälvitään heidän kävellessä yhdessä kaupungilla. Oppilas halusi tietää mitä poliisi tekee asialle. Poliisin vastaus oli yhtä tyhjän kanssa. Mietin, näinkö luottamus kasvaviin suomalaisiin rakennetaan.

Selvitysten mukaan Helsingin seudulla asuu vuonna 2035 lähes 50 000 peruskouluikäistä lasta, joiden kotikieli on joku muu kuin suomi, ruotsi tai saame. Se tarkoittaa, että pääkaupungissa työskentelevien opettajien on jatkossa kyettävä kohtaamaan entistä moninaisemmista taustoista tulevia lapsia ja nuoria. Opettajien tehtävä on tukea oppilaita heidän identiteettinsä rakentumisessa. Jos en olisi työskennellyt suurinta osaa urastani Itä-Helsingissä, tuskin tietäisin mistä on kyse. Aihetta ei käsitelty aineenopettajakoulutuksessa, eikä kasvuympäristöni Orimattilassa juurikaan antanut eväitä antirasistiseen toimintaan.

Reissut Yhdysvaltoihin ovat olleet opettavaisia. Olen nähnyt köyhyyttä, syrjintää, kouluttamattomuutta, asunnottomuutta, väkivaltaa, päihteitä ja tietämättömyyttä. Olen nähnyt, kuinka ihmiset kohtelevat toisiaan rumasti ja kuinka vähäiset resurssit asettavat ihmisryhmiä vastakkain. Olen seissyt BART-laiturilla Oaklandissa, jossa valkoinen poliisi ampui 11 vuotta sitten Oscar Grantin ja katsonut New Orleanissa Airbnb-asunnon ikkunasta näkyvää Superdome-areenaa, jonne hurrikaani Katrinan uhreja vuonna 2005 evakuoitiin samalla kun valtiovalta ei kyennyt reagoimaan ihmisten hätään, osittain rasistisin perustein. Yhdysvallat on kaukana, mutta samat rakenteet, jotka estävät ihmisiä siellä saavuttamasta täyttä potentiaaliaan, elämään turvassa ja ilman häirintää, ovat läsnä täällä.

On helppo sanoa, ettei ole rasisti, mutta se ei riitä. Antirasismi on tekoja. Se tarkoittaa epämukavia keskusteluja, omien etuoikeuksien tunnistamista ja puuttumista rasismiin omassa arjessa. Minä en hyväksy, että oppilaitani kohdellaan epätasa-arvoisesti. Minä en hyväksy ihonväriin, luokkaan, toimintakykyyn, uskonnolliseen vakaumukseen, kieleen, kulttuuriin tai muuhun vastaavaan perustuvaa syrjintää kotonani, työpaikallani tai ystäväpiirissäni. Sinunkaan ei pitäisi. Jos antirasistinen toiminta on vierasta, internet on pullollaan materaalia, josta ammentaa. Jos haluat ottaa osaa kansainväliseen Black Lives Matter -liikkeeseen, voit tehdä sen täällä. Tee jotain!

Kesälomani on alussa. Olen vapaa tekemään mitä haluan. Voin lenkkeillä (Ahmaud Arbery ei voinut), voin nukkua (Aiyana Jones ei voinut), voin kävellä lähikauppaan (Tamir Rice ei voinut), voin ottaa lompakon taskustani kotiovellani (Amadou Diallo ei voinut), voin lukea kirjaa omassa autossa (Keith Scott ei voinut), voin hengittää (Eric Garner ei voinut), voin kävellä kotiin (Trayvon Martin ei voinut). Lista on loputon.

On syytä olla vihainen. #BlackLivesMatter

Kirja-arvostelu: Värioppi

Värioppi 

Teos, 2020

324 s.

Suom. Pirkko Holmberg ja Pajari Räsänen

Oppineet ihmiset tapaavat vieroksua värejä. Tämä voi johtua osittain näköelimen heikkoudesta, osittain maun epävarmuudesta, joka mielellään piiloutuu värin täydelliseen kieltämiseen. Nykyään naiset pukeutuvat lähes aina valkoiseen ja miehet mustaan. 

– Johann Wolfgang von Goethe

Lapsena pohdin värejä paljon. Lempivärini olivat vihreä, sininen ja valkoinen. Inhosin keltaista, oranssia ja punaista. Mielestäni vihreä kuvasti elämää ja sininen rauhaa. Punainen oli häiritsevä, keltainen liian kirkas. Valkoinen korosti muita värejä ja toi töihini raikkautta. Liika valkoinen toisaalta pilasi kaiken. En halunnut pukeutua inhokkiväreihini, mutta suostuin jotenkuten käyttämään niitä töissäni. Pisara punaista öljyväriä vihreällä taustalla, oranssi yksityiskohta sinisellä pinnalla. Jostain syystä tietyt värit näyttivät korostavan toisiaan.

Vastavärien ymmärtäminen mullisti maailmani. Myöhemmin opin, että värit voivat olla paljon muutakin. Ne voivat olla kylmiä tai lämpimiä ja puhtaita tai murrettuja. Kuvataideopettajani opettivat minua sekoittamaan värejä ja käyttämään niitä monipuolisesti. Opin maalaamaan vesiväreillä, öljyväreillä ja temperaväreillä. Kasvoin ajatukseen, että ilman värejä ei ole kuvataidetta. Päätin rakastaa kaikkia värejä niin paljon kuin mahdollista.

Minulla on kotitalomme vintillä kaksi muovista laatikkoa. Toisessa on juliste- ja maalausputkia ja toisessa kuvataidetöitä: grafiikan vedoksia, maalauksia ja elävän mallin piirustuksia. Siellä on myös kuvataidekasvatuksen koulutusohjelman aikana koottu väriopin työkansio. Olen pitänyt siitä erityisen hyvää huolta. Kansiossa Josef Albersin ja Johannes Ittenin kaltaisten taiteen teoreetikkojen opit (molemmat Goethen perillisiä) ovat siirtyneet paperisivuille värien sekoitusharjoitusten, erilaisten väririnnastusten ja peittävyyskokeilujen kautta. Muistan elävästi väriopin harjoitustunnit ja sen, kuinka tarkka opettaja oli värien suhteen. Mikä tahansa ei kelvannut ja hyvä niin. Meidän opiskelijoiden oli tehtävä perusteellista työtä.

Pääsin yliopistoon nuorena ja valmistuin varhain. Valtaosa opinnoistani sujahti ohitseni ilman, että ehdin kunnolla pohtia mitä haluan. Koska en kyennyt tarttumaan kiinni kaikkiin yliopiston tarjoamiin mahdollisuuksiin, koin harvoja valaistumisen hetkiä matkallani kuvataideopettajaksi. Olen monesti kritisoinut yliopistokoulutustani siitä lähtökohdasta, että koulutuksellani on ollut vähän kiinnittymiskohtia arjen työn kanssa. Väriopin kurssi on poikkeus, sillä siitä on ollut työssä paljon hyötyä. Siksi ilahduin, kun Teos-kustantamo lähetti minulle arvostelukappaleena Goethen Väriopin. Kuinka kaunis onkaan sen kansi!

Värioppi, Zur Farbenlehre julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1810. Nyt saamme vihdoin lukea sen didaktisen osan suomeksi. Teosta on kritisoitu Goethen esittämien värejä koskevien väitteiden vuoksi, mutta sillä on korvaamaton merkitys kuvataiteelle ja kuvataiteilijoille. Muun muassa Kleen, Mondrianin ja Kandinskyn kerrotaan ottaneen vaikutteita Goetheltä (väriympyrä). Harmi, ettei saksani riitä teoksen lukemiseen sen alkuperäiskielellä. Saksalaiset esiäitini pyörähtäisivät haudoissaan, jos saisivat tietää, etten kykene rapistuneella saksallani muuhun kuin sopertamaan perusfraasit, ohjaamaan eksyneen turistin Tuomiokirkolle ja tilaamaan Berliinissä oluen. Ujo saksani tosin katoaa kotona: jostain syystä Netflixin Unorthodox– sarjan jiddiš on ymmärrettävää. Oli miten oli, onneksi kirjan suomentajat ovat tehneet uskomattoman hienoa työtä. Fantastisch!

Kuka oli Johann Wolfgang von Goethe? Herra oli väritaituri, jonka lahjakkuus ulottui moneen. Häntä on kutsuttu viimeiseksi renessanssi-ihmiseksi, eikä suotta. Hän vaikutti kirjailijana, tutkijana, taiteilijana ja poliitikkona. Hän kirjoitti muun muassa menestysteokset Nuoren Wertherin kärsimykset ja Faust, ja vaikutti kirjoituksillaan merkittävästi saksan kieleen. Kaunokirjallisten ansioidensa ohella Goethe teki luonnonfilosofisia tutkimuksia, joista iso osa kohdistui värin havainnointiin. Värejä tutkineen Newtonin lähtökohdat eroavat Goethestä siten, että jälkimmäinen tutki värejä kokemuksesta käsin.

Väriopissa Goethe tutkii, testaa, kirjaa ja filosofoi. Hän kirjoittaa havainnoistaan ilahduttavasti ja intohimoisesti. Hän innostaa lukijaa tekemään omia kokeiluja silmillään ja katsomaan värejä, varjoja ja valoja erilaisin tavoin. Goethe liittää väreihin ominaisuuksia: kaunis, jalo, hyödyllinen ja niin edelleen. Hän analysoi värejä jopa sisustamisen näkökulmasta: hän toteaa keltaisen ympäristön olevan miellyttävä ja sinisellä tapetilla verhotun huoneen vaikuttavan kylmältä. Hän suosittelee vihreää sävyä huoneisiin, jossa oleskellaan paljon. Hauskaa!

Värioppi kuuluu jokaisen taiteen ystävän kirjahyllyyn. Se ei välttämättä ole rentoa iltaluettavaa, mutta alun jähmeyden jälkeen kirja sieppaa mukaansa ja pitää otteessaan. Etuna kerrottakoon, että teosta on helppo lukea pienissä erissä ja siihen on vaivatonta palata pidemmänkin tauon jälkeen. Aloitin teoksen lukemisen pääsiäisenä, mutta etäopetushässäkkä ja kirjan editointi pitivät minut kiireisenä tähän asti. Tässä välissä ehdin lukea muutaman roikottamani kirjan ja kuunnella pari uutta tuttavuutta lenkkeillessä (vinkkailen muuten luettavaa lyhyemmin Instagramissa! Seuraa @cabtuo).

Mikä Goethen Väriopissa kiehtoo? Ajattomuus. Se, että joku on monta sataa vuotta sitten hämmästellyt samoja asioita, joita minä hämmästelen tänään. Lohdullista.

Kirja saatu arvostelukappaleena.

 

4+1 teesiä etäopetuksesta

Olen reilun viikon ajan toiminut etäopettajana ja oppinut niin itsestäni, oppilaistani kuin koulusta yhtä ja toista. Osa ajatuksistani on vielä kesken, osa sotkussa kuin äidin lankakerät ja osan olen pyrkinyt tiivistämään tähän julkaisuun.

Mitä viikossa on ehtinyt tapahtua? Pieniä vallankumouksia, sanoisin. Kuten tiedämme, opettajien työnkuva muuttui käytännössä yhdessä yössä. Perustuslaki ei tunne etäopetuksen käsitettä, mutta lyhyessä ajassa opettajat ovat osoittaneet (taas) ilmiömäisensä kykynsä mukautua uuteen tilanteeseen ja vahvuutensa luoda työnahkansa uudelleen lähes mahdottoman edessä. Olen koonnut 4+1 teesiä, joiden avulla olen pyrkinyt pitämään pääni kylmänä. Ne ovat seuraavat:

1. Tunne itsesi

Opetusministeri Li Andersson sanoi lauantaina Helsingin Sanomissa, että ”nyt voi laskea hieman rimaa”. Armollinen ajatus, mutta helpommin sanottu kuin tehty. Me opettajat olemme pääosin kympin tyttöjä. Jopa minä, sellainen sähisevä malli tosin. Vaatii valtavasti ponnistelua, että kykenen tekemään asioita sinne päin. Perfektionismini on osittain päämäärätietoisuutta, osittain ammattiylpeyttä ja osittain, kieltämättä, tässä tilanteessa tyhmyyttä. Koska en täysin tiedä, mitä minulta etäopettajana vaaditaan, työn tekeminen on osoittautunut haastavaksi. Se on tarkoittanut sitä, että olen vastoin tapojani murehtinut opetustani keskellä yötä, nukkunut huonommin kuin muutoin, pelännyt että teen työni väärin, kadottanut osan rutiineistani ja lipsunut rankasti työajoissani.

Mutta, olen ajatellut että teen sen minkä osaan parhaiten: kohtaan oppilaani yksilöinä, tuen ja autan heitä tarpeen mukaan, olen tavoitettavissa ja kannan työstäni vastuun. Seuraan ohjeita ja jos niitä ei kuulu, jatkan samaan malliin. Opettajan ei mielestäni kuulu tässä tilanteessa leikkiä sankaria. Minun ei ole tarkoitus uupua. Hidastan, kun on tarve. Pidän itsestäni huolta. Soitan ystäville. Luen, leivon ja lenkkeilen. Ymmärrän olevani ihminen. Miksi? Koska happinaamari kuuluu ensin laittaa itselle.

2. Tunne yleisösi

Viikko sitten minulla ei ollut hajuakaan siitä, miten etäopetus käytännössä toteutuu. Olin jakanut edellisellä viikolla koulunkäynninohjaajien kanssa tehdyt tehtäväpaketit oppilaille, mutta viime viikon edetessä osasta koteja kerrottiin, että paketit olivat tulleet ”etuajassa” valmiiksi. Koska sopivaa tehtävämäärää oli vaikea ennakoida, päädyin toteuttamaan opetustani yksilöllisesti sen mukaan, miten kodit toimivat, oppilaat toimivat ja miten opiskelu näytti etänä etenevän.

Viikon alussa kehitin itselleni tavan seurata oppilaiden työskentelyä ja tehtävien tekoa ja loin itselleni muistikirjan sitä varten, että pysyn kartalla antamissani ohjeissa. Työtä on helpottanut työpuhelin, jonka avulla olen kyennyt lähettämään ääniviestejä, videoita ja kuvallisia tehtävänantoja, sekä vastaanottamaan videoita ja ääntä kodeista. Olen soittanut jokaiseen kotiin pari kertaa viikossa ja viestitellyt kotien kanssa tilanteesta riippuen päivittäin. Olen huomannut, kuinka merkittävä rooli kodeilla on onnistuneen etäopetustyön toteutumisessa. Myös kodit ovat huomanneet saman. Koska jokainen koti elää tätä kriisiä eri tavoin ja jokainen oppilas reagoi muutoksiin omalla tavallaan, olen kuunnellut koteja ja pyrkinyt tekemään työtäni tukien kotien vaihtuvia tilanteita.

3. Valitse kanavasi

Poikkeustilan alkaessa tykitin viestejä sekä Wilmassa että työpuhelimeni välityksellä. Lisäksi jaoin koululta mukaan tehtäväpaketteja kirjojen ja vihkojen lisäksi. Nopeasti huomasin, että huoltajat vastasivat mielellään WhatsApp-keskusteluihin ja puheluihin Wilman sijaan. Tällä hetkellä ohjeistan Wilmassa kuvistehtävät ja muut vastaavat, loput ohjeistukset hoidan työpuhelimellani. Puhelimen avulla opetus on onnistunut hyvin. Olen tehtävien lisäksi jakanut koteihin linkkejä monilla eri kielillä tehdyistä uutislähetyksistä, muistuttanut Lukemon kirjavarastoista ja Nelosen Lasten uutisista.

Monikanavaisuus kuluttaa kaikkia. Kun samaan aikaan piippaa sekä oma puhelin, työpuhelin että tietokone, tunnen digiähkyä ja turhautumista. Ymmärrän koteja. Kodit eivät ole tottuneet koulusta tulevaan päivittäiseen digivirtaan ja monet digityöalustat ovat kodeille vieraita. Kaikissa kodeissa huoltajat eivät osaa lukea tai puhua suomea. Kaiken uuden haltuunotto vie aikaa samalla, kun lähtökohtana on se etteivät äidit ja isät ole opettajia. Opettajia kuunnellessa olen havainnut, että tehtävämäärät vaihtelevat valtakunnallisesti paljon. Joidenkin alakouluikäisten oletetaan selviävän 45 minuutissa tehtävistä, jotka voisivat aikuisellakin viedä helposti pari tuntia. Tilanne on väkisinkin eriarvoistava. Siksi ehdotankin valtakunnalliseksi opetusperiaatteeksi seuraavaa: yksi tehtävä, yksi oppiaine ja yksi kanava kerrallaan!

Keep it simple!

4. Muista iso kuva

Ennusteiden mukaan koronavirusedidemia tulee kestämään kuukausia ja sen aikana päälle 11 000 ihmistä tulee tarvitsemaan sairaalahoitoa. Elämme poikkeustilanteessa, jossa emme tällä hetkellä saa poistua maakunnastamme tai turhaan asioida kaupassa. Itselleni ja perheelleni tilanne on siedettävä, jopa naurettavan mukava. Elämme lähipiirissäni turvatuissa kodeissa, joissa ei ole tietääkseni väkivaltaa tai ongelmallista päihteidenkäyttöä, meillä on älytelevisiot, tietokoneet ja kalliit puhelimet, ja soittelemme tylsyyden yllättäessä toisillemme, kun emme keksi muutakaan järkevää tekemistä. Voi meitä.

Helsingin Sanomat julkaisi viikolla jutun, jonka mukaan Kontulan ostarilla jaetaan päivittäin 150-200 ruokakassia apua tarvitseville. Pandemian sosiaaliset vaikutukset ovat vasta muodostumassa ja tiedän, että ne tulevat näkymään myös koulussa pitkään. Koronaviruksesta on tullut luokkakysymys. Osalla perheistä ei ole poikkeustilan aikana voimavaroja huolehtia lastensa koulutyöstä, mahdollisuuksia ruokkia heitä säännöllisesti tai kestää henkisesti sosiaalista eristäytymistä. Koronavirus tulee kurittamaan eniten heitä, joiden asema yhteiskunnassa on nyt jo heikko. Pidetään mielessä, että koulutyötä tärkeämpää on mielenterveys, jaksaminen ja hyvinvointi. Nyt ja aina.

+1 Työolot kunniaan!

Harvalla opettajalla on kotonaan ergonominen työtila. Minä teen tällä hetkellä töitä vuorotellen keittiön pöydän ääressä, sohvalla, sängyssä ja bonuslapsen huoneessa. Viikon jälkeen olen huomannut kärsiväni kuivista silmistä, päänsärystä, niskasärystä ja yleisestä ärtyneisyydestä. Valitettavasti mikään ei korvaa luokkani Salli-satulatuolia tai elektronisesti ylös ja alas tarpeen mukaan liikkuvaa pöytääni, kivaa ikkunanäkymää koulun pihalle, säännöllistä kouluruokailua ja tärkeimpänä: niitä ihmisiä, joita kohtaan päivittäin työssäni. Opettajuus ei ole sama asia ilman iloisia lasten ja nuorten kasvoja, joihin normaalisti törmään ensimmäisenä aamulla ja joille heitän heipat viimeisenä ennen kotiinlähtöä.

Palatessani kouluun tiedän arvostavani työtäni, työtilaani ja ihmisiä siellä enemmän kuin koskaan ennen.