Miltä vakituinen työ tuntuisi?
Unelmalta, helpotukselta, inspiroivalta, kiitolliselta, ansaitulta, lahjalta, rakastetulta, onnekkaalta, rauhalta, kehittävältä, sopivasti sitovalta, lohdulliselta, tulevaisuudelta. Tulevaisuudelta. Tulevaisuudelta.
Voisin hakea asuntolainaa ja muuttaa lähiöön. Tehdä lapsia ja olla maailman paras äiti. Ihan tavallisia juttuja.
Eduskunnan välikysymysvastauksen mukaan vuoden 2019 tasolla varhaiskasvatukseen, perusopetukseen, ammatilliseen koulutukseen ja korkeakouluihin kohdistuvat säästöt valtiontalouteen ovat yhteensä noin 641 miljoonaa euroa vuoden 2015 tasoon verrattuna ja koko julkiseen talouteen 884 miljoonaa euroa. Näin Kansan Uutiset kiteytti viime vuoden syyskuussa (22.9.2016) tulevat koulutusleikkaukset. Summa on sen jälkeen heilunut suuntaan jos toiseen ja eduskunta äänestänee näinä viikkoina leikkausten tarkoista kohteista ja määristä. Välittömästi leikkausuutisten jälkeen OAJ (10.9.2015) otti huolestuneesti kantaa opettajien tulevaan työttömyysuhkaan laskemalla, että lähes 9500 opettajaa on vaarassa menettää työpaikkansa. Nykyisessä koulussani ainakin yhden opettajan palkka on säästettävä, joku siis saa potkut.
OAJ:n puheenjohtaja Olli Luukkainen kommentoi uutisia vakavaan sävyyn, sillä ”ydintehtävästä eli oppimisen edistämisestä ei ole varaa tinkiä yhtään. Lisäksi on varmistettava, että opettajien muutosturvasta huolehditaan, jotta yhteiskuntamme ei hukkaa opettajien tärkeää osaamista.” On puhuttu petoksesta, huijauksesta ja yhteiskuntamme arvojen romuttamisesta. Kyllä.
Faktat tiskiin. Suomessa oli kuluneen vuoden helmikuussa noin 250 000 työtöntä, joista lähemmäs 50 000 korkeakoulusta valmistuneita. Se on aika paljon 6 miljoonan asukkaan maassa. Se on 60 000€ miinusta valtion talouteen per korkeakouluopiskelija, suoraan veronmaksajien pussista. Se on niin paljon, että se muokkaa jatkuvasti yhteiskuntamme sosioekonomista rakennetta ja tiputtaa aiemmin yhteiskunnassa tiukasti kiinni olleita kokonaan pois työelämästä, tai vaihtoehtoisesti estää osaa yhteiskuntamme jäsenistä kiinnittymästä siihen ollenkaan. Osalle on näin jo käynyt ja kohta näin saattaa käydä myös opettajille.
Peruskoulun luokanopettaja tienaa lähtökohtaisesti keskimäärin 2700€/kk. Aineenopettaja hieman enemmän, riippuen kouluasteesta, jolla työskentelee. Kansainvälisen vertailututkimuksen mukaan opettajaa arvostetaan Suomessa vähemmän kuin monessa muussa Euroopan maassa. Varkey GEMS Foundationin tutkimuksessa arvostusta kysyttiin noin tuhannelta suomalaiselta. Vastaajien mielestä opettajaa voi verrata sosiaalityöntekijään. Toista oli sata vuotta sitten, kun opettajaa kunnioitettiin arvovaltaisena valtion virkamiehenä, jota yleisesti kuunneltiin ja jonka valtaa pelättiin. Vielä viisikymmentä vuotta sitten koulunsa aloittaneet kertovat hyvin erilaista tarinaa omista opettajistaan. Opettajaa ei sopinut puhutella, kaupungilla ei uskallettu tervehtiä ja karttakepistä tuli sormille jos töpeksi. Syrjintä tuntuu opettajan työssä. Vitsikästä, että noin 70 prosenttia opettajista on naisia. Tämä on tasa-arvokysymys. Kun työtämme ei arvosteta, siitä ei makseta parempaa palkkaa, niin yksinkertaista se on.
Pätevä luokanopettaja on korkeakoulutettu kasvatustieteiden maisteri. Aineenopettajat sen sijaan oman aineensa vastaavia, moni myös niin sanottu kaksoispätevä eli tuplamaisteri. Minä valmistuin keväällä 2011 taiteen maisteriksi, opettajaksi Lapin yliopistosta pääaineenani kuvataidekasvatus. Haluttuun tiedekuntaan, himoittuun koulutusalaan haki pari sataa hakijaa ja lopulta luokalle valikoitui 25 etevintä. Aika onnekasta. Vähän tiesin siitä, kuinka huijattu olo minulla olisi valmistuttuani.
Palautin graduni 24-vuotiaana, samalla kun olin paiskinut kolme vuotta töitä lähikaupassa kouluni ohella. Minulla oli palkalliset kesälomat ja säännölliset tulot. Opintotukia jätin reilusti ottamatta, koska tienasin hyvin. Olen aina ollut reipas, sosiaalinen ja tullut toimeen kaikkien kanssa. Uskokaa pois, minussa ei ole vikaa. Halusin työelämään ja tein ahkerasti kouluni loppuun toivossa, että vihdoin pääsisin tienaamaan ja rakentamaan nuoresta iästä huolimatta toivomaani tulevaisuutta. Olinhan päättäjien unelma, ajoissa valmistunut. Mutta eihän niitä töitä ollut. Helsingin kaupunki alkoi täyttämään virkoja ja sijoittamaan jo viroissa tai määräaikaisissa työsuhteissa olevia opettajia kouluista toiseen täyteen haluttujen tuntien ja pätevyyksien perusteella. Uusille ei avautunut paikkoja, eikä sen koommin ole avautunutkaan. Tänä keväänä Uusimaalle avautui yksi kuvataideopettajan paikka. Vaikka kuinka hyvän hakemuksen olisi kirjoittanut, paikan sai luultavasti se, joka oli koulussa töissä jo määräaikaisessa työsuhteessa. Ehkä ollut vuosikymmenen odottamassa omaa tsäänssiään. No, meiltä muilta se meni siinä. Ehkä ensi kerralla.
Kun aloitin opintoni vuonna 2006 minulle kerrottiin, että opettajilla tulee olemaan aina töitä. Suomeen virtaa maahanmuuttajia, työpaikka kasvatusalalla on satavarma sijoitus ja lisäksi opettajana saa tehdä miellyttävää, sosiaalista sisätyötä. Palkkakin on ihan ok. Onhan se jos vuokrat olisivat pysyneet kymmenen vuoden takaiselle tasolla. No, tulevaisuuden näkymät olivat kuitenkin kirkkaat. Valmistumisen jälkeen jatkoin kuinka saada varma työpaikka-oppikirjan mukaista kaavaa. Muutin pääkaupunkiin ja aloin hakea töitä. Muutamaa päivää lukuunottamatta en ole ollut työtön, mutta se ei ole tullut ilmaiseksi. Olen suostunut opettamaan mitä vain, englannista liikuntaan. Ensimmäisen duunini sain yläasteelta, kun muut pätevät taiteen maisterit eivät halunneet opettaa kuvataiteen lisäksi äidinkieltä. Touche.
Viimeisessä viidessä vuodessa olen työskennellyt noin kahdessakymmenessä koulussa Espoossa ja Helsingissä. Neljä viimeistä työvuotta olen saanut olla koko työvuoden samassa koulussa, jopa kerran kaksi vuotta putkeen. Joka tammikuu alkaa sama stressi, onko minulla seuraavana vuonna töitä. Joka kevät olen hakenut kattavasti eri opepaikkoihin ja todella panostanut työhakemuksiini. Viimeisin työni helsinkiläisellä ala-asteella tipahti minulle, kun 115 muuta hakijaa jäi rannalle ruikuttamaan. Ei haitannut, että alueen rehtorit tunsivat minut entuudestaan. On hyvä olla tuttuja.
Määräaikaisissa työsuhteissa roikkuminen on muuttanut työminääni, työnhakuani ja suhtautumistani yhteiskuntajärjestelmään. Olen verrattain kyllästynyt siihen, että elän kokoajan varpaillani. Joka vuosi olen tullut uuteen työyhteisöön keltanokkana. Olen ollut tavanomaista aktiivisempi, reippaampi ja iloisempi. Määräaikaisena työyhteisön jäsenenä minulla ei ole saanut olla mielipiteitä tai omaa ääntä kollegoiden kesken. Olen niellyt kuraa, hymyillyt väkinäisesti ja tyytynyt kaikkeen mitä olen saanut siinä toivossa, että työni jatkuisivat seuraavana vuonna tai edes rehtori suosittelisi minua eteenpäin. Se on kokopäivätyötä! Minä en ole saanut olla työyhteisössä oma itseni vielä koskaan, niin valloittava ja ammattitaitoinen kuin olenkin. Ei ole mitään yhtä noloa, kuin korkeakoulutettuna, 29-vuotiaana tuntea itsensä kesätyöläiseksi. Harjoittelijaksi. Ammattitaidottomaksi. Työhön kelpaamattomaksi.
Hain lisäpätevöitymisen toivossa luokanopettajaksi, mutta sain kuulla olevani jo pätevä, turha hakija siis. Työttömyyden pelossa ja tekemisen puutteessa aloin kuvittamaan ja tehdä muita töitä opeduunin sivussa, jos vaikka niissä löisi leiville, kun tästä ei uraa saa värkättyä väkisinkään. Kuvittaminen on vapauttanut minut varsinaisen päivätyöelämän paineista, saan tehdä työtä kotona haluttuna kellonaikana ja toteuttaa omia näkemyksiäni liberaalisti. Teen myös vapaaehtoistyötä ja verkostoidun jatkuvasti kasvatus-, mainos- ja lehtialan ammattilaisten kanssa, jotta työllistyisin jatkossakin. Olen tilanteeseen nähden onnekas ja saanut loistavaa palautetta lähes kaikesta työstä, jota olen elämäni aikana tehnyt. Silti, kaikki on epävarmaa ja teen pitkää päivää jatkuvasti. Taloussanomat (4.2.2016) kirjoitti alkuvuodesta suuresta eläkepuhalluksesta. Suuret ikäluokat jäivät työttömiksi, mutta uusia työpaikkoja ei avautunut. Meidän sukupolvelle kävi huono tuuri. ”Takana loistava tulevaisuus”. Yeah, right.
Puhun neljää kieltä, urheilen ja luin sivuaineeni taidehistoriasta. Olen lukenut Marxia, Nietscheä, Kunderaa ja de Beauvoiria. Olen taiteilija ja ammattikuvittaja. Olen kirjoittanut laudaturin. Olen opettanut kolme vuotta elämänkatsomustietoa keskittyen ihmisoikeuskasvatukseen. Olen opettanut erityisluokkia ja valmistavan luokan oppilaita, englanniksikin. Olen opettanut yläkoulussa historiaa ja terveystietoa. Olen nostanut kuvataiteen helsinkiläisessä yläkoulussa toiseksi suosituimmaksi valinnaisaineeksi. Silti olen taas tässä, työnhaussa.
Joten päättäjät, Sanni Grahn-Laasonen, hallituspuolueiden puheenjohtajat, yrittäkää ymmärtää ja puhukaa vähemmän tyhjänpäiväisiä. Leikatkaa vaikka Postin Heikki Malisen viidestäkymmenestä tonnista pari donaa pois. Kyllä se pärjää. Tsekatkaa kiintiöt. On turha kouluttaa sata yhtä työpaikkaa varten. Tulkaa Itä-Helsinkiin tsekkaamaan millä pitää tullaan toimeen. Check yourself, before you wreck yourself. Joku päivä te saatatte olla minä. Silloinkin se on yhtä noloa kuin nyt.
Lähteet:
http://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/3433771-hallituksen-mukaan-koulutusleikkaukset-ovatkin-uudistuksia
http://www.oaj.fi/cs/oaj/Tiedotteet?&contentID=1408912087393&pageName=Hallituksen+koulutusleikkaukset+uhkaavat+vieda+9+500+tyopaikkaa
http://www.taloussanomat.fi/tyomarkkinat/2016/02/04/piti-tulla-tyovoimapula-heille-kavi-huono-tuuri/20161312/12
http://www.findikaattori.fi/fi/34
http://www.iltalehti.fi/uutiset/2015111320656685_uu.shtml
http://www.opettaja.fi/cs/Satellite?c=Page&pagename=OpettajaLehti%2FPage%2Fjuttusivu&cid=1351276519632&juttuID=1355755430000
Elina Tuomi blog 