Seksuaalista häirintää on ollut koulussa aina

Uskallan väittää, että Suomesta ei löydy naista, jota ei olisi seksuaalisesti häiritty. Häirinnän tunnistaminen on varsin helppoa ja yksioikoista. Iltapäivälehdissä on jo muutama viikko flirttailtu ajatuksella, että häirinnän rajat olisivat jotenkin epäselvät. Seksuaalisen häirinnän määritelmä on kuitenkin varsin selkeä. Se on häirintää, joka loukkaa toisen ihmisen seksuaalista koskemattomuutta. Häirintä voi olla luvatta koskettamista, härskiä puhetta, epämiellyttäviltä tuntuvia vitsejä, asiattomia kommentteja, jotka kohdistuvat henkilön ulkonäköön tai seksuaalisuuteen, itsensä paljastamista ja seksuaalista vihjailu, ilmehdintää tai vaatteiden repimistä.

Viikko sitten Ylen A-teeman seksuaalista häirintää koskeva ohjelma sortui siihen mihin koko julkinen keskustelu meinaa asiasta puhuttaessa törmätä. Ohjelmassa pyöriteltiin flirtin ja häirinnän outoa symbioosia, jossa nämä kaksi asiaa ovat ikäänkuin janalla, jolla ne liukuvat suuntaan jos toiseen. Jokainen terve aikuinen tietää mitä on flirtti ja mitä on seksuaalinen ahdistelu. Flirtillä mälläily keskusteltaessa seksuaalisesta kaltoinkohtelusta on uhrien kokemusten vähättelyä, jolla osaltaan ylläpidetään yhteiskunnan häirintäkulttuuria yllä.

Väitän, että moni on kokenut seksuaalista häirintää ensimmäiseksi koulussa. Eikä ainoastaan joutuessaan ikätoverinsa häirinnän kohteeksi, vaan myös koulussa erityistä valta-asemaa harjoittavan virkamiehen toimesta. Keskustelu koulussa tapahtuvasta seksuaalisesta häirinnästä alkoi #metoo-kampanjan vauhdittamana koskien Kallion lukion entistä rehtoria ja nyt jo hyllytettyä opettajaa. Rehtorin tai opettajan nimeä ei ole julkisuuteen kerrottu ja uhrit ovat pysyneet nimettöminä. Kuuntelin taannoin aiheesta virinnyttä radio-ohjelmaa, jossa toimittaja muistutti, että 1980-luvulla seksuaaliselle häirinnälle ei ollut nimeä ja kokemusten sanallistaminen oli vaikeaa. Nyt kuitenkin asiaan on puututtu ja siihen on puututtava. Kallion lukion tapaus on johtanut koulun taholta yhteydenottoihin lastensuojeluun ja poliisiin. Mediahuomiota koulussa tapahtuvat häirintätapaukset ovat saaneet kiitettävästi, mutta aihe ei saa unohtua. Meistä moni on salannut asioita vuosikaudet.

Koulussa tapahtuvasta seksuaalisesta ahdistelusta kirjoittaa kattavasti tänään maamme suurin lehti. Helsingin Sanomat keräsi lukijoiltaan nettikyselyllä ahdistelukokemuksia ja vastauksia tuli yli 450. Useimmat vastaukset tulivat naisilta ja häirintätapausten törkeys on pysäyttävää. Rehtori tai opettaja on läpsinyt oppilaita takapuolelle, rintoja on tuijotettu, suihkutiloja on tirkistelty. Lisäksi samanikäiset lapset ovat puristelleet toisiaan sopimattomasti välitunneilla kiusaamistarkoituksessa. Itse lisäisin härskit ja perverssit puheet häirintäkokemusten kärkeen. Niitä on kuullut jokainen tyttö, myös muut sukupuolet.

Seksuaalinen häirintä aiheuttaa uhrilleen häpeää ja syyllisyyttä. Moni kärsii häirintäkokemusten vuoksi myöhemmässä iässä masennuksesta tai häiriökäyttäytymisestä. Paha olo tuntuu sisällä ja lamaannuttaa uhrin. Helsingin Sanomien haastattelema Väestöliiton erityisasiantuntija Kirsi Porras kertoo, että koulussa tapahtuva häirintä on erityisen huolestuttavaa siksi, että koulun tulisi olla kaikille turvallinen tila. Lisäksi opettajan ja oppilaan valta-asema voi aiheuttaa sen, että oppilas ei tunnista opettajan lähestymistä tai outoa puhetta häirinnäksi.

Olen kokenut seksuaalista häirintää koulussa niin opettajana kuin oppilaanakin. Ensimmäinen tuskainen tunne siitä, että kehoani kohdellaan kaltoin ja minua ahdistellaan on peruskoulun viidenneltä luokalta, kun äitini aarteista 70-luvulta perittyä froteekankaista, kukallista minihametta kiskottiin välitunneilla päältäni luokan poikien toimesta. Pitelin koulun pihalla hameen edessä olevasta nappirivistä kaksin käsin kiinni ja päätin, etten koskaan laita hametta enää kouluun. Joku voisi sanoa, että kyse oli kiusaamisesta, ei seksuaalisesta häirinnästä, mutta minä tiesin varsin hyvin mitä hameen repiminen tarkoitti. Tunnen edelleen sisuksissani karmivaa viiltoa, kun näen silmissäni räkättävät pikkupojat, jotka väkisin haluavat nähdä pikkuhousuni.

Tuo päijäthämäläisen pikkukaupungin idyllinen yhteiskoulu oli myös seuraavan koulussa tapahtuneen häirintäkokemukseni tapahtumapaikka. Toki olin kokenut seksuaalista häirintää myös koulun ulkopuolella tässä välissä ja kenties äitini ja isäni antama kotikasvatus ja hyvin hereillä olevat ystäväni auttoivat tunnistamaan tilanteita suhteellisen terävästi, sillä tiesin aina mistä on kyse. Äitini oli useasti kertonut kauhean lapsuusmuiston bussissa onanoivasta vanhasta miehestä, joka oli istunut hänen lähelleen matkalla lähikaupunkiin. Sellainen jättää jälkensä ja onnekseni siskoilleni ja minulle on aina puhuttu kotona asioista niiden oikeilla nimillä.

Muistan vieläkin homeisen liikuntasalin märän, puisen tuoksun. Samaisessa paikassa menetin sählyssä isovarpaan kynnen ja häpeilin kasvavia rintojani pimeässä pukuhuoneessa, jonka kautta kiljuvat koululaiset välttelivät suihkuun menoa ja näyttämästä toisilleen orastavan teini-ikänsä kumpuja ja karvojenalkuja. Hesarin kyselytutkimuksen mukaan liikuntatunnit ja varsinkin pukuhuoneet toistuvat vastaajien kommenteissa paikkoina, joissa koulussa häirintää koetaan enemmän kuin muualla. Oma kokemukseni kuitenkin tiivistyy yläkouluun uutena tulleeseen mieheen, aineenopettajaan, jota tapasimme oppitunneilla pari kertaa viikossa.

Opettajan ulkoinen habitus oli pöhöttynyt ja hän oli lievästi sanottuna epämiellyttävä. Epämiellyttävyys tuli seksuaalissävytteisistä vihjailuista ja tuhmista puheista, joita hän tiputteli luokkamme tyttöjen kuullen opetustilanteiden ohessa. Voin vaikka vannoa, että pojat eivät ymmärtäneet halaistua sanaa siitä miltä opettajan rietas puhe kuulosti meidän mielestä. Opettaja ei ainoastaan tyytynyt härskeihin puheisiin, hän myös tuli vastenmielisen lähelle vinon hymyn saattelemana ja teki oksettavia kommentteja tyttöjen v-aukkoisista paidoista samalla kun silmillään sukelsi teini-ikäisten rintavakoon. Pulssini kohoaa edelleen, kun ajattelenkin niitä tunteja. Opettaja saattoi pyytää tyttöä nousemaan penkille ja sulkemaan ikkunan niin että hän pällisteli tätä Levisten etumus tiukkana seitsemän senttimetrin välimatkalla luokkatoverini takapuolesta. Opettaja oli ällöttävä ja iso osa oppitunneista meni vältellessä kontaktia häneen. En tiedä tapahtuiko jollekulle puheiden ja lähentelyn lisäksi muuta, voin vain toivoa että ei.

Mutta mitä sitten tapahtui? Me nuoret suhtauduimme opettajaamme tasapuolisella halveksunnalla ja pidimme häntä täytenä idioottina. Tilanne oli jopa huvittava ja tyyppi sai osakseen monet naurut tuntien ulkopuolella. Eikä tämä ole se perinteinen tarina uhreista, jotka vaikenivat. Me tytöt marssimme rehtorin luokse ja vaadimme, että opettaja saa varoituksen tai erotetaan. Päämäärätietoinen toimintamme kertoo hyvästä kasvavien naisten välisestä solidaarisuudesta, koulun muuten turvallisesta ilmapiiristä, pelottomasta asenteesta ja siitä että luotimme rehtorin arvostelukykyyn. En koskaan ajatellut, että minua tai muita tyttöjä ei uskottaisi. Ja meitä uskottiin. Osa tapahtumien jälkeisestä ajasta on hämärän peitossa. Siksi luultavasti, koska opettajan oli pakko muuttaa toimintaansa. Ällöt läpät loppuivat ja lopulta niin kävi myös hänen töille koulussamme. Vain siksi, että 15-vuotiaat tytöt pystyivät nousemaan vastarintaan ja meitä kuunneltiin.

En koskaan puhunut häirintäkokemuksistani kotona vanhemmilleni ja syy lienee sama kuin niin monilla uhreilla, minua on hävettänyt ja olen halunnut lakaista tyhmät muistot pois kivojen tieltä. En ole halunnut olla se, joka joutuu jauhamaan oksettavia juttuja vuosien jälkeenkin. Tiedän, että minun olisi pitänyt sanoa esimiehelleni jotain, kun vanhempi mieskollega aikoinaan heitti härskiä läppää ja pelkäsin olla hänen kanssaan kaksin samassa työtilassa. Nuorena naisopettajana määräaikaisessa työsuhteessa ei ole helppoa. En varsinaisesti pelkää ottaa hankalan naisen roolia, mutta en jaksa ylimääräistä häslinkiä mitä tuon tapauksen selvittely olisi vaatinut. Ehkä myös koin olevani työpaikassa, jossa minua ei ymmärrettäisi ja rehtori ei kuuntelisi. Ja vaikka häirintään ei olisi entinen Kallion lukion rehtori puuttunut ilmiön tunnistamattomuuden vuoksi, suomalaisen koulujärjestelmän uudet toimintatavat pitävät huolen, että jokainen jatkossa tietää mistä puhutaan kun puhutaan seksuaalisesta häirinnästä. Kysehän on loppujen lopuksi patriarkaalisesta perinteestä vailla järkeä. Seksuaalisella väkivallalla on nujerrettu ja nujerretaan hiljaiseksi kaikki ne joiden ääntä ei haluta kuuluviin ja joille halutaan näyttää kuka on täällä vahvoilla.

Koulujen on syksystä 2017 alkaen pitänyt laatia tasa-arvosuunnitelma, johon on kirjattu toimenpiteet erilaisia häirintätapauksia varten. Oma luokkani vastasi rehtorin välittämään kyselyyn siitä, miten tasa-arvo heidän mielestään toteutuu meidän koulussa. Kysymykset koskivat aiheita seksuaalisesta häirinnästä luokkarauhan ylläpitämiseen. Tulosten pohjalta on meidänkin luokkaan tehty toimenpiteitä tasa-arvon toteutumisen takuuksi. Kouluterveyskyselyt lisäksi valottavat vuosittain seksuaalisen häirinnän esiintyvyyttä kaikkien sukupuolten kannalta. Kouluterveyskyselyihin pääsee tutustumaan Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen sivuilta. Koululla ja opettajille on vastuutehtävä kasvattaa ja opettaa niin, että seksuaalisen häirinnän kulttuuri murenee ja koulu on turvallinen paikka jokaiselle. Suomen opetusalan toimijat opetusministeri Sanni Grahn-Laasoseen saakka julkaisivat tänään seksuaalisen häirinnän vastaisen kannanoton tunnuksella #nomore. Jatkossa opettajat ja rehtorit pyritään kouluttamaan tunnistamaan seksuaalista häirintää koulussa. Aika on muuttumassa ja olen iloinen, että olen näkemässä tämän murroksen. Vallankumous on alkanut.

#metoo-kampanja antoi tälle tekstille mahdollisuuden tulla näkyväksi. Me emme enää vaikene.

Pojat ja Pisa

Kuva: Aamulehti

Kauan odotetut Pisa-tulokset tulivat tänään ja otsikot olivat sen mukaiset. Ennen kuin media luo uusia kauhukuvia suomalaisen koulun tilasta, muistutan, suomalaiset nuoret pärjäsivät todella hyvin. Pisa-raportin mukaan nyt mitattu yhteistoiminnallinen ongelmanratkaisu on suomalaisoppilaiden vahvin taito ja sijoitus seitsemänneksi maailman 51. maasta on upeaa. Mutta, tyttöjen ja poikien väliset erot ovat suuret ja se herättää keskustelua.

Yritän todella olla välittämättä siitä tosiasiasta, että jopa Helsingin Sanomat vältti moittimasta kotimaata koulujen eriytymisestä ja resurssien puutteesta, vaan sen sijaan alleviivasi, että yhdenvertaisuus on suomalaisen koulun ehdoton vahvuus. HS tyytyi myös ilman syvempää pohdintaa toteamaan, että maahanmuuttajataustaisten oppilaiden suoriutuminen on muita heikompaa ja erityisesti poikien lukemattomuudesta on kasvava huoli. Ei tarvitse olla rakettitieteilijä ymmärtääkseen, että tämä juuri kertoo siitä, että suomalainen koulu ei kykene enää kasvattamaan ja opettamaan kaikkia yhdenvertaisesti. Ja siksi koulut eriytyvät, siksi vanhemmat valitsevat koulut tarkkaan ja siksi oppilaita katoaa lähikouluista kuin telkkiä kevätpöntöistä. Siksi opettajat uupuvat, siksi pojat ja maahanmuuttajat eivät opi, ja siksi Itä-Helsingissä on joka vuosi kymmenittäin virkoja auki, joita kukaan ei täytä.

Mutta, tämä ei tunnu kiinnostavan mediaa tai asiantuntijoita, harvoista poliitikoista puhumattakaan. Siksi minä etsin syitä kansan syvistä riveistä, nimittäin internetin keskustelupalstoilta, joilla kiivas porina aiheesta viritti jos jonkinmoisia ajatusketjuja siitä, miksi pojat ei pärjää koulussa. Kaiken takana on, poikkeuksellisesti, paljon muutakin kuin pelkkä nainen.

Kootut syyt:

  • Pojat on poikia, olisi aika vaatia pojilta samaa kuin tytöiltä.
  • Koulu on suunniteltu tyttöjä varten.
  • Opettajat ovat naisia, jotka eivät ymmärrä poikia.
  • Pojat eivät kannusta toisia poikia pärjäämiseen.
  • Isät on poistettu, pojat on poistettu, äitiyspakkaukset poistetaan, tulos on selkeästi tämä.
  • Feministit käyvät loputonta sotaa miessukupuolta vastaan pyrkien kaikin keinoin heikentämään miehen asemaa.
  • Pojat ovat sylkykuppeja alusta alkaen tänä nykyaikana ja heille opetetaan jo pienestä pitäen, että jos olet valkoihoinen miespuolinen niin olet yhtä arvoton kuin koiranpaska kengänpohjassa.
  • Pojat eivät saa tarpeeksi liikuntaa ja eivät pääse pulpeteissa käyttämään luontaista energiaa hyväkseen.
  • Opettajat ovat huonoja, koska eivät innosta oppimaan.
  • Takaisin poikakoulut, silloin eivät tytöt häirinneet poikia ja opiskelu sujui.
  • Menestystä mitataan liian ahtaasti.
  • Tämä on feministien unelma.
  • Miehiä kasvatetaan pienestä pitäen fyysiseen työhön, ei ajattelua vaativiin hommiin.
  • Pojat oppivat vasta kovalla kurilla.
  • Pojat eivät pysty näyttämään osaamistaan nykykoulussa.
  • Isät voisivat lukea pojille enemmän, tai edes lukea heidän edessään.

Kaikista mielenkiintoisista edellä mainituista vaihtoehdoista huolimatta mietin, olisiko aika kuitenkin todeta, että ”pojat on poikia” -ajattelu on haitallista pojille? Yksi ratkaisu poikien koulumenestyksen nousuun on sukupuolisensitiivinen kasvatus, joka on aloitettava jo varhaiskasvatuksesta. Ei varmasti auta asiaa yhtään, että tytöt ja pojat erotellaan kovaan ääneen kahteen nippuun, menestyjiin ja reputtajiin. Kun tiedämme, että tuloksiin vaikuttavat aiempaa selvemmin asuinpaikka, sukupuoli ja perheen sosioekonominen tausta, voimme todella tehdä asialle jotakin. Vaikkapa heittämällä roskakoriin ummehtuneet käsityksemme sukupuolesta, sen kaksijakoisuudesta ja niistä odotuksista ja rooleista, jotka kahlitsevat meitä hiekkalaatikolta lähtien. Ei olisi myöskään pahitteeksi jakaa koulutukselle muutama lisäsentti. Vaikka säälistä.

Läheisenpäivä – uhka vai mahdollisuus

Kuva: www.mtv.fi

Isä silittää tyttärensä taipuisia hiuksia ja kertoo tulevansa perjantaina tarhaan viettämään isänpäivää aamupalan merkeissä. Kysyn mikä tekee isänpäivästä isälle niin tärkeän: ”Ei minulle niinkään mikään. Mutta lapselle. Isänpäivänä lapsi saa viettää aikaa isän kanssa, varsinkin etävanhempana arvostan tätä perinnettä.”

I get it. Isänpäivässä on paljon tunnetta mukana. Tulevana sunnuntaina, 12. marraskuuta vietetään isänpäivää, paitsi että ei ihan kaikkialla. Helsinkiläisissä päiväkodeissa isänpäivä on, kuten Helsingin Sanomat näppärästi muotoili, lavennettu läheisenpäiväksi. Näin toimitaan esimerkiksi Yliskylän, Jollaksen ja Kulosaaren päiväkodeissa. Ensimmäiset reaktiot. Toiset reaktiot. Kuohunta. Raivo. Kaikki meni. Meni isät, meni perinteet, meni koko traditio. ”Eivätkö ammattilaiset osaa kohdata lasten tuntemuksia?”, otsikoi Helsingin Uutiset. Viikon aikana on haastateltu poliitikosta kansanmiehen kautta päiväkodinjohtajaan ja Isät lasten asialla ry:n edustajasta apulaiskaupunginjohtajaan.

On se kumma, kun tässä maassa vihervasemmistosuvakkifeministifillarikommunistit vievät kaiken valkoisilta heteromiehiltä. Kyllä. Kaiken. Kaiken, mikä on ilmaiseksi tulla tupsahtanut muiden olemassaoloa vähättelemällä ja omia etuoikeuksia pönkittämällä. Vaikka kuinka sairaaseen esitykseen journalistit ja media on tämän salajuonen saanut kierottua, läheisenpäivä ei käytännössä muuta mitään. Paitsi sen, että se lapsi jolla ei ole isää, voi päiväkodissa viettää juhlapäivää myös esimerkiksi mummon, vaarin tai muun rakkaan huomassa. Piruvie joltakulta saattaa pamahtaa paikalle kaksi isää. Mikä tässä oikeasti pelottaa?

Onhan isän- ja äitienpäivän viettäminen todella vanhanaikaista ja typerää, jos mukaan ei mahdu mahdollisuus muista todellisuuksista. Kaikilla ei ole isää tai äitiä, joillakin kaksi ja toisilla vain läsnä jompikumpi. Olen itse ollut kohta viitisen vuotta äitipuoli, sanahirviö jota en välttämättä halua käyttää, enkä mahdu mihinkään juhlapyhään. Voisin niin monen muun kanssa katkeroitua ja piehtaroida omassa ulkopuolisuuden tunteessani – mutta valitsen paremman tien, en välitä asioista, jotka eivät ole minulta pois. Mutta arvostan näitä päiväkoteja, jotka ovat tehneet tämän ratkaisun. Se osoittaa terävää tilannetajua ja laajempaa ymmärrystä, johon moni instituutio ei noin vain suostu lähtemään mukaan.

Isänpäivä ei kaikesta vouhkauksesta huolimatta ole kovin uusi ilmiö, omat isonvanhempani eivät sitä omana aikana vielä viettäneet. Se on noin sata vuotta vanha perinne, joka saapui Amerikasta muualle maailmaan, Suomeen vasta 1940-luvulla. Jenkeistä on tullut monia muitakin juhlia, halloweenista ystävänpäivään, eikä isänpäivä ole sen erikoisempi. Yksi päivä isälle. Jokainen päivähän on isälle. Sen sijaan, että Yliskylässä, Jollaksessa ja Kulosaaressa vietettäisiin pelkkien isien päivää, päiväkodista viestitetään koteihin nyt toisin, koska ”monilla lapsilla isä ei pääse paikalle, ja siksi päiväkodeissa on haluttu avata ovia muille läheisille ihmisille: isovanhemmille, kummeilla ja ystäville.” Jotta kukaan ei tuntisi oloaan ulkopuoliseksi.

Yliopistossa inhosin ajatusta, että opettajana joutuisin väkertämään väkisin isänpäiväkortteja ja äitienpäiväaskarteluja mitä omituisimmista paperikrääsistä. Eikä ärsytys johtunut vain askartelusta vaan siitä, etten halunnut jatkaa traditiota, joka jättää ulkopuolelle joukon ihmisiä. Isänpäivä ja äitienpäivä meni lapsena samalla rutiinilla. Tein koulussa kortit ja annoin sunnuntaina juhlakalulle. Joskus poimittiin valkovuokkoja, jos niitä löytyi.  Juotiin kahvit ja teet, tehtiin aamupaloja sänkyyn ja annettiin jotakin pientä korttien ja kukkien lisäksi. Se siitä, aamuinen juttu. Isän -ja äitienpäivä näkyy edelleen koulussa lähinnä korttien tekona ja tiettyinä perinteinä. Omalla työpaikalla ekaluokkalaiset kutsuvat isät aamukahville ja opettajat luokkineen järjestävät mukavaa tekemistä lapsille ja isille. Vastaava juhlinta on myös äideille. Tällaista ei ollut silloin kun itse olin lapsi.

Kun sitten päädyin alakouluun töihin koin sanomattomaksi pakoksi tuhertaa ne vuotuiset veneily- ja eräilyaiheiset kortit isänpäiväksi ja hassunhauskat leipurikortit äitienpäiväksi. En uskaltanut poiketa tästä kaavasta, vaikka koin sen jo opiskeluaikana todella puuduttavaksi. Jos satuin opettamaan eri ryhmiä, ei voinut tehdä samoja kortteja, koska vaarana oli että sisaruksilla olisi siten identtiset kortit marraskuun tai toukokuun sunnuntaina kourassa. Omaa korttiahdistustani helpottaakseni tein jo vuosia sitten kansion, johon keräsin kaikki kortti-ideat, jotka ikinä olin toteuttanut. Ja joka vuosi olen miettinyt uudelleen mistä tämä kortinväkerryspakko tulee. Voisinkohan vain lopettaa korttienteon? Huomaisiko edes kukaan?

Mutta, teen edelleen kortteja oppilaiden kanssa. He innostuvat hommasta vaihtelevasti. Kortteja ei ole tähdellistä osoittaa juuri isälle tai äidille, vaan opettajana koen tärkeäksi korostaa lasten kuullen, että kortin saa tehdä kenelle vain. Tämä ei kuitenkaan poista sitä ongelmaa, että teemme kortit nimenomaan isän- tai äitienpäivää varten. Kirjaimellisesti.

Soitin isälleni kysyäkseni mielipidettä asiaan. Kanta oli selvä (puheluun osallistui myös äitini ja siskon mies, koska soitamme ja vastaamme aina kaiuttimet päällä). Isäni mukaan äitienpäivä on tärkeämpi, koska se on vanhempi perinne. Äitini sanoin päivän tärkeys kiteytyy siihen, että saa muistaa äitiä ja isää. He arvasivat, että kysyn seuraavaksi läheisenpäivästä, eikä minun tarvinnut edes mainita asiaa ennen kuin sain siitä kommentit:

”Läheisenpäivä tulisi saada vanhojen perinteiden rinnalle, mutta ei päälle.”

”Mitäpä jos jollakulla ei ole tarhan aamupalalla isää ja se nököttää siellä nurkassa surkeana, kun muuta faijat heittää yläfemmoja lastensa kanssa?”

”No se voi ottaa vaarin sinne.”

”Eli läheisenpäivän tyyliin?”

Hiljaisuus. Niin, ehkä koko kuviossa ärsyttääkin enemmän nimi kuin sisältö, se mitä läheisenpäivä todella tarkoittaa. Ja se,  että se on nostettu esiin ja siitä puhutaan isänpäivän kanssa samaan aikaan, päällekkäin. Kyse on kuitenkin yhdestä sanasta, yhdestä päiväkodin ja koulun juhlasta, jonka uudelleen nimeäminen saattaa pelastaa jonkun päivän. 

Miksi meidän on vaikea kohdata uutta? Onko erityisen suomalainen piirre vastustaa ensin kaikkea ja hyväksyä vasta sitten kun on pakko? Annettaisiinko ajatuksen ensin marinoitua hetken, ennen kuin teilataan epäonnistuneena? Mietitäänkö kunnolla mitä vaa`alla on? Mitä me menetämme jos hyväksymme sittenkin tämän?

Isänpäivän lavennus läheisenpäiväksi on loppujen lopuksi aika osuvasti muotoiltu. Laajennetaan, avarretaan ja mennään eteenpäin. Tehdään näistä juhlapäivistä kaikille mahdolliset, koska se ei ole keneltäkään pois. Näin toimitaan tulevalla viikolla muutamassa helsinkiläisessä päiväkodissa, joten take a chill pill. Isänpäivä on ja pysyy. Äitienpäivän kanssa toimitaan kyseisissä päiväkodeissa samalla tavalla, mutta päivä ei jää viettämättä, koska se on asetuksella säädetty viralliseksi liputuspäiväksi. Valkovuokot tulee kerättyä ja kortit tehtyä, kotona tai koulussa. Ja annettua sille ihmiselle, joka on rakas ja tärkeä.