Opettajan kiire ei ole valinta

Ihailemani vuoden luokanopettaja, Maarit Korhonen kirjoitti kipakan tekstin viikonloppuna Imagen Herää koulu-blogiinsa. Teksti herätti tunteita kiitoksista täyteen inhoon. Onko koulussa todella tuollaista? Onko kirjoittaja huomionkipeä valittaja? Vai rohkea realisti? Minusta hän osui naulan kantaan ja asioita on turha kaunistella.

Heräsin viime viikolla kaksi kertaa keskellä yötä pienen hikoilun kera murehtimaan seuraavaa työpäivää. Viikolla tapahtui paljon. Suunnittelin tunnit etukäteen, mutta luokassani tapahtuneet oppilastilanteet pakottivat muuttamaan kuvioita. Olin varautunut kahteen huoltajapalaveriin ja mietin sanoja, joita yrittäisin kauniisti pukea kuvaamaan ei-niin-kauniita uutisia. Lisäksi huomasin kurkkukivun ja nuhan ennakoivan tulevaa flunssaa, johon minulla ei kertakaikkiaan ollut aikaa. Vaikka olen aina ollut hyvä blokkaamaan työasiat kotiin päästyäni taka-alalle, tänä syksynä kiire ja työmäärä ovat olleet aiempaa suuremmat. Toisaalta olen todella tyytyväinen työhöni ja siihen kuinka aktiivisesti olen kyennyt tekemään muutoksia lyhyessäkin ajassa. En vain halua kulua loppuun.

Olen pyrkinyt irrottautumaan työstä katsomalla Netflixiä. Olen syönyt ulkona ja pakottanut itseni ajattelemaan muutakin kuin työtä. Olen ilolla piirtänyt ja tehnyt muita töitä. Olen pohtinut kuinka kovettaisin itseni sellaiseksi, että oppilaiden riitatilanteet, vauhdikkaat päivät tai konfliktit eivät kuluttaisi itseäni. Olen soimannut itseäni siitä, että annan neljän tunnin opetuspäivän väsyttää itseäni niin paljon. Jotain tälle on tehtävä. Viime perjantaina kävelin oppilasasioissa koulupsykologin puheille ja päädyin puhumaan itsestäni, tuntui hyvältä puhua jollekin. Harvoin siihenkään on koulussa aikaa.

En uuvu siitä, että opetan. En uuvu siitä, että työssäni on paljon vastoinkäymisiä suhteessa oletusarvoon, siihen että kaikki menee rauhallisen hyvin. En uuvu mukavista oppilaista tai heidän huolehtimisestaan. Uuvun siitä, että joudun estämään oppilaiden fyysisiä väkivaltatilanteita, soittelemaan jatkuvasti kotiin asioista, jotka kotien tulisi lähtökohtaisesti hoitaa itse ja vielä sen jälkeen kun päivä päättyy jatkan soittelua muille yhteistyötahoille. Joskus ehdin opettajaa sujuvasti puoli tuntia koko päivän aikana. Kaikki muu aika on oppilaiden käytöshäiriöiden korjailua ja kilpaa puhumista neljän jatkuvasti päälleni puhuvan, kovaäänisen lapsen kanssa. Ennen opettajana ehkä riitti, kun sanoi kerran oppilaalle tavallisella äänellä ei, nykyään pitää viidennellä kerralla huutaa ei, ja siihen reagoidaan jollain tavoin. Kuvittele tässä vaiheessa kippurassa kikatteleva lapsi, joka ei vieläkään ymmärrä lopettaa häiritsevää käytöstään, ja yritä laskea mielessäsi kymmeneen ja hengittää. Juon teetä jatkuvasti, että ääneni kestäisi. Kollegani käyttää korvatulppia, jotta kuulo ei mene. Tätä on nykykoulu. Korkeasaaressakin on välillä seesteisempää, voin luvata. Eikä samanlaista ole joka tunti. Ei samanlaista ole joka koulussa. Ei samanlaista ole kaikkialla Suomessa. Ja meilläkin on huippuhetkemme.

Opettajien väsymyksestä on puhuttu jo 90-luvulta lähtien, mutta sitä ei ole osattu hoitaa. Tein graduni vuonna 2011 aiheesta, joka sivusi opettajien työuupumusta. Sanotaan, että yksi kolmesta vastavalmistuneesta opettajasta vaihtaa alaa kahden vuoden työssäolon jälkeen. Onko toista asiantuntija-alaa, josta voidaan sanoa samaa? Opettaja-lehti haastatteli uupumuksesta vuosi sitten Merja Männikköä, joka kiteytti yhdessä lauseessa alan ongelman: ”Olin turhautunut siihen, että tuotiin uusia vaatimuksia, jotka olisi pitänyt sisällyttää opetukseen, mutta resursseja oli vähän.” Samaisessa lehdessä neuvottiin hakemaan ajoissa apua, jos työmäärä alkaa kasvaa kohtuuttomaksi. ”Pidemmälle edennyt väsyminen voi johtaa sairauspoissaoloihin.” Monessa työyhteisössä esimies pyytää keskustelemaan sairaspoissaoloista, jos niitä on kertoina yli viisi vuodessa. Tässä yksi syy, miksi ei kannata sairastella. Eikä kukaan halua kirjoittaa pitkiä sijaisohjeita ja pelätä luokkansa repeävän liitoksistaan yhden päivän sairasloman vuoksi. Työssä sinnitellään myös sairaana ja opettajat tietävät sen vallan hyvin.

Opettajien kiire ja uupumus eivät ole pelkästään henkilökohtaisia valintoja. Minä pelkään, että emme osaa yhteiskuntana ennakoida opettajien työn vaativuutta ja hoitaa asioita, ennen kuin on liian myöhäistä. Resurssipula näkyy ja tuntuu joka päivä. Siihen eivät ole syypää yksittäiset opettajat tai rehtorit, vaan koulutuspolitiikka ja leikkaukset. Työ uuvuttaa, jos ei ole koulunkäyntiavustajia, välineitä, sijaisia tai ylipäänsä tarpeeksi henkilökuntaa. Yksi aikuinen luokkahuoneessa lisää tekisi ihmeitä!

Opettaja on koulutukseensa nähden Suomen aliarvostetuin ammatti ja opettajien työuupumus on yhteiskuntapoliittinen ongelma. Nyt se on sanottu eli sinä siellä näytön toisessa päässä, kävele peilin eteen ja katso itseäsi silmiin ja sano niin monta kertaa ”minä riitän” kunnes alat uskoa siihen, että sinä et ole yksin syy uupumukseesi. Uupumuksesi on osa isompaa ongelmaa. Kun ymmärrämme lopettaa itsesyytökset ja näemme mistä työuupumus todella johtuu, voimme paremmin. Opettajien palkat ovat säälittävän huonot työn vaativuuteen suhteutettuina ja arvostuksesta ei ainakaan kerro se, että lomarahoja ollaan leikkaamassa kolmanneksen. Lomarahoja, joita ei edes todellisuudessa ole olemassa, koska opettajien palkka on yksinkertaisesti jaettu kahdelletoista kuukaudelle.

Yleisradio julkaisi viime viikolla hyvän jutun ”Onko töissä kokoajan kiire? Näistä 5 seikasta tunnistat hyvän kiireen”. Itse aiheutettu kiire on usein myönteistä, lukee alaotsikossa. Vaikka kuinka ruusuisilla laseilla haluan lukea viisi hyvän kiireen kohtaa, tuntuvat ne paikoittain hyviltä vitseiltä. Kuten kohta 1. Kiire johtuu omasta tahdosta ja kohta 5. Kiireisenäkin aikana työstä saa positiivista palautetta ja kiitosta. Otsikon ”Näistä tunnistat huolestuttavan kiireen” alla oli mukavasti omaan työhön sopivia kohtia. Kuten kohta 3. Byrokratia, työympäristö ja huonot työvälineet tai kankeat käytännöt hidastavat työntekoa ja aiheuttavat kiirettä. Kysy vain millä tavoin.

Koulussa ei tapahdu mikään hetkessä, siihen tottui heti kun valovuosia edelle olleesta yliopistosta pääsi työelämään. Työympäristössä olisi rutkasti parannettavaa, koska melu ja jatkuva huuto, sekä huono ilmanvaihto rassaavat pidemmän päälle. On kummallista, että luokkahuoneeseen on asetettu täysin sopimattommia pöytiä ja tuoleja (kyllä, erityisluokassa ei ole hyvä olla pyörillä liikkuvia toimistotuoleja). Digitaalisten välineiden puute tai olemassaolevien kankeus hidastaa jokapäiväistä työntekoa. Helsingillä on hieno tavoite menossa koulujen digitalisoinnista, joka on uuden opetussuunnitelman hengen mukainen. Todellisuus on kuitenkin se, että atk-luokka on varattu luokalleni 45 minuutiksi kerrallaan joka toinen viikko ja siinä se sitten olikin. Ei ole padeja, ei smartboardia, no nothing. Kirjastosta saa onneksi edelleen kirjoja ja oppilaat käyvät siellä mielellään.

Minä teen opettajana täyttä päivää niillä resursseilla, jotka minulle on annettu. Tulen koululle aamulla hyvissä ajoin ja lähden kotiin monta tuntia asiakkaiden kotiinlähdön jälkeen. Näin siksi, jotta pystyisin rauhoittamaan varsinaiset työhetket lapsille ja opettamiseen ja jättämään puhelut yhteistyötahoille iltapäivään. Harvoin ehdin opettajanhuoneeseen tai pitämään muita taukoja. Vessaan ehdin kerran päivässä, jos on hyvä tuuri. Kiire koulussa ei ole keksittyä tai itse tehtyä. Olen usein hengästynyt, koska hoidan monia asioita samaan aikaan, käteni on täynnä post it-lappuja ja liikun mahdollisimman nopeasti. Työssä on tuhat ja yksi hyvää asiaa, mutta jatkuva kiire ei ole yksi niistä. Jos kokisin työssäni kiusaamista tai syrjintää, en varmasti kykenisi tekemään sitä lainkaan muiden haasteiden lisäksi.

Kuinka monessa työssä tekee joskus mieli spontaanisti itkeä asiakkaiden tai kollegojen edessä? Tai kotimatkalla päivittäin unelmoida nokosista, jotka pyyhkäisevät aamupäivien kauheudet mielestä ja herättävät uuteen, seesteiseen iltapäivään? Kuinka montaa työtä tekee mieli yhtä useasti vaihtaa? Näitä olen pohtinut vuosien varrella monen monen opettajan kanssa.

Kun kiireisen ja raskaan päivän jälkeen palaan koulun pihalle, ajattelen että teen kaikkeni että kiire loppuu. Joka päivä. Ajattelen, etten halua siirtää tunnetta kiireestä lasten arkeen. Haluan taata jokaiselle työrauhan ja mahdollisuuden oppimiseen. Katsomme videolta viisi minuuttia, kun käpytikka hakkaa mäntyä ja olemme aivan hiljaa. Hengitän sisään ja ulos hitaammin kuin koskaan ennen, pysähdyn lasten edessä. Jos en kaikessa riittämättömyydessäni pysty toisinaan tarjoamaan muuta, olkoon se luontokuvaajan halvalla kameralla kuvattu epätarkka video, jossa silloin tällöin zoomi onnistuu löytämään puunlatvasta tikan ja metsä humisee rauhassa taustalla. Kiire ei ole minun valinta.