Opettajan kiire ei ole valinta

Ihailemani vuoden luokanopettaja, Maarit Korhonen kirjoitti kipakan tekstin viikonloppuna Imagen Herää koulu-blogiinsa. Teksti herätti tunteita kiitoksista täyteen inhoon. Onko koulussa todella tuollaista? Onko kirjoittaja huomionkipeä valittaja? Vai rohkea realisti? Minusta hän osui naulan kantaan ja asioita on turha kaunistella.

Heräsin viime viikolla kaksi kertaa keskellä yötä pienen hikoilun kera murehtimaan seuraavaa työpäivää. Viikolla tapahtui paljon. Suunnittelin tunnit etukäteen, mutta luokassani tapahtuneet oppilastilanteet pakottivat muuttamaan kuvioita. Olin varautunut kahteen huoltajapalaveriin ja mietin sanoja, joita yrittäisin kauniisti pukea kuvaamaan ei-niin-kauniita uutisia. Lisäksi huomasin kurkkukivun ja nuhan ennakoivan tulevaa flunssaa, johon minulla ei kertakaikkiaan ollut aikaa. Vaikka olen aina ollut hyvä blokkaamaan työasiat kotiin päästyäni taka-alalle, tänä syksynä kiire ja työmäärä ovat olleet aiempaa suuremmat. Toisaalta olen todella tyytyväinen työhöni ja siihen kuinka aktiivisesti olen kyennyt tekemään muutoksia lyhyessäkin ajassa. En vain halua kulua loppuun.

Olen pyrkinyt irrottautumaan työstä katsomalla Netflixiä. Olen syönyt ulkona ja pakottanut itseni ajattelemaan muutakin kuin työtä. Olen ilolla piirtänyt ja tehnyt muita töitä. Olen pohtinut kuinka kovettaisin itseni sellaiseksi, että oppilaiden riitatilanteet, vauhdikkaat päivät tai konfliktit eivät kuluttaisi itseäni. Olen soimannut itseäni siitä, että annan neljän tunnin opetuspäivän väsyttää itseäni niin paljon. Jotain tälle on tehtävä. Viime perjantaina kävelin oppilasasioissa koulupsykologin puheille ja päädyin puhumaan itsestäni, tuntui hyvältä puhua jollekin. Harvoin siihenkään on koulussa aikaa.

En uuvu siitä, että opetan. En uuvu siitä, että työssäni on paljon vastoinkäymisiä suhteessa oletusarvoon, siihen että kaikki menee rauhallisen hyvin. En uuvu mukavista oppilaista tai heidän huolehtimisestaan. Uuvun siitä, että joudun estämään oppilaiden fyysisiä väkivaltatilanteita, soittelemaan jatkuvasti kotiin asioista, jotka kotien tulisi lähtökohtaisesti hoitaa itse ja vielä sen jälkeen kun päivä päättyy jatkan soittelua muille yhteistyötahoille. Joskus ehdin opettajaa sujuvasti puoli tuntia koko päivän aikana. Kaikki muu aika on oppilaiden käytöshäiriöiden korjailua ja kilpaa puhumista neljän jatkuvasti päälleni puhuvan, kovaäänisen lapsen kanssa. Ennen opettajana ehkä riitti, kun sanoi kerran oppilaalle tavallisella äänellä ei, nykyään pitää viidennellä kerralla huutaa ei, ja siihen reagoidaan jollain tavoin. Kuvittele tässä vaiheessa kippurassa kikatteleva lapsi, joka ei vieläkään ymmärrä lopettaa häiritsevää käytöstään, ja yritä laskea mielessäsi kymmeneen ja hengittää. Juon teetä jatkuvasti, että ääneni kestäisi. Kollegani käyttää korvatulppia, jotta kuulo ei mene. Tätä on nykykoulu. Korkeasaaressakin on välillä seesteisempää, voin luvata. Eikä samanlaista ole joka tunti. Ei samanlaista ole joka koulussa. Ei samanlaista ole kaikkialla Suomessa. Ja meilläkin on huippuhetkemme.

Opettajien väsymyksestä on puhuttu jo 90-luvulta lähtien, mutta sitä ei ole osattu hoitaa. Tein graduni vuonna 2011 aiheesta, joka sivusi opettajien työuupumusta. Sanotaan, että yksi kolmesta vastavalmistuneesta opettajasta vaihtaa alaa kahden vuoden työssäolon jälkeen. Onko toista asiantuntija-alaa, josta voidaan sanoa samaa? Opettaja-lehti haastatteli uupumuksesta vuosi sitten Merja Männikköä, joka kiteytti yhdessä lauseessa alan ongelman: ”Olin turhautunut siihen, että tuotiin uusia vaatimuksia, jotka olisi pitänyt sisällyttää opetukseen, mutta resursseja oli vähän.” Samaisessa lehdessä neuvottiin hakemaan ajoissa apua, jos työmäärä alkaa kasvaa kohtuuttomaksi. ”Pidemmälle edennyt väsyminen voi johtaa sairauspoissaoloihin.” Monessa työyhteisössä esimies pyytää keskustelemaan sairaspoissaoloista, jos niitä on kertoina yli viisi vuodessa. Tässä yksi syy, miksi ei kannata sairastella. Eikä kukaan halua kirjoittaa pitkiä sijaisohjeita ja pelätä luokkansa repeävän liitoksistaan yhden päivän sairasloman vuoksi. Työssä sinnitellään myös sairaana ja opettajat tietävät sen vallan hyvin.

Opettajien kiire ja uupumus eivät ole pelkästään henkilökohtaisia valintoja. Minä pelkään, että emme osaa yhteiskuntana ennakoida opettajien työn vaativuutta ja hoitaa asioita, ennen kuin on liian myöhäistä. Resurssipula näkyy ja tuntuu joka päivä. Siihen eivät ole syypää yksittäiset opettajat tai rehtorit, vaan koulutuspolitiikka ja leikkaukset. Työ uuvuttaa, jos ei ole koulunkäyntiavustajia, välineitä, sijaisia tai ylipäänsä tarpeeksi henkilökuntaa. Yksi aikuinen luokkahuoneessa lisää tekisi ihmeitä!

Opettaja on koulutukseensa nähden Suomen aliarvostetuin ammatti ja opettajien työuupumus on yhteiskuntapoliittinen ongelma. Nyt se on sanottu eli sinä siellä näytön toisessa päässä, kävele peilin eteen ja katso itseäsi silmiin ja sano niin monta kertaa ”minä riitän” kunnes alat uskoa siihen, että sinä et ole yksin syy uupumukseesi. Uupumuksesi on osa isompaa ongelmaa. Kun ymmärrämme lopettaa itsesyytökset ja näemme mistä työuupumus todella johtuu, voimme paremmin. Opettajien palkat ovat säälittävän huonot työn vaativuuteen suhteutettuina ja arvostuksesta ei ainakaan kerro se, että lomarahoja ollaan leikkaamassa kolmanneksen. Lomarahoja, joita ei edes todellisuudessa ole olemassa, koska opettajien palkka on yksinkertaisesti jaettu kahdelletoista kuukaudelle.

Yleisradio julkaisi viime viikolla hyvän jutun ”Onko töissä kokoajan kiire? Näistä 5 seikasta tunnistat hyvän kiireen”. Itse aiheutettu kiire on usein myönteistä, lukee alaotsikossa. Vaikka kuinka ruusuisilla laseilla haluan lukea viisi hyvän kiireen kohtaa, tuntuvat ne paikoittain hyviltä vitseiltä. Kuten kohta 1. Kiire johtuu omasta tahdosta ja kohta 5. Kiireisenäkin aikana työstä saa positiivista palautetta ja kiitosta. Otsikon ”Näistä tunnistat huolestuttavan kiireen” alla oli mukavasti omaan työhön sopivia kohtia. Kuten kohta 3. Byrokratia, työympäristö ja huonot työvälineet tai kankeat käytännöt hidastavat työntekoa ja aiheuttavat kiirettä. Kysy vain millä tavoin.

Koulussa ei tapahdu mikään hetkessä, siihen tottui heti kun valovuosia edelle olleesta yliopistosta pääsi työelämään. Työympäristössä olisi rutkasti parannettavaa, koska melu ja jatkuva huuto, sekä huono ilmanvaihto rassaavat pidemmän päälle. On kummallista, että luokkahuoneeseen on asetettu täysin sopimattommia pöytiä ja tuoleja (kyllä, erityisluokassa ei ole hyvä olla pyörillä liikkuvia toimistotuoleja). Digitaalisten välineiden puute tai olemassaolevien kankeus hidastaa jokapäiväistä työntekoa. Helsingillä on hieno tavoite menossa koulujen digitalisoinnista, joka on uuden opetussuunnitelman hengen mukainen. Todellisuus on kuitenkin se, että atk-luokka on varattu luokalleni 45 minuutiksi kerrallaan joka toinen viikko ja siinä se sitten olikin. Ei ole padeja, ei smartboardia, no nothing. Kirjastosta saa onneksi edelleen kirjoja ja oppilaat käyvät siellä mielellään.

Minä teen opettajana täyttä päivää niillä resursseilla, jotka minulle on annettu. Tulen koululle aamulla hyvissä ajoin ja lähden kotiin monta tuntia asiakkaiden kotiinlähdön jälkeen. Näin siksi, jotta pystyisin rauhoittamaan varsinaiset työhetket lapsille ja opettamiseen ja jättämään puhelut yhteistyötahoille iltapäivään. Harvoin ehdin opettajanhuoneeseen tai pitämään muita taukoja. Vessaan ehdin kerran päivässä, jos on hyvä tuuri. Kiire koulussa ei ole keksittyä tai itse tehtyä. Olen usein hengästynyt, koska hoidan monia asioita samaan aikaan, käteni on täynnä post it-lappuja ja liikun mahdollisimman nopeasti. Työssä on tuhat ja yksi hyvää asiaa, mutta jatkuva kiire ei ole yksi niistä. Jos kokisin työssäni kiusaamista tai syrjintää, en varmasti kykenisi tekemään sitä lainkaan muiden haasteiden lisäksi.

Kuinka monessa työssä tekee joskus mieli spontaanisti itkeä asiakkaiden tai kollegojen edessä? Tai kotimatkalla päivittäin unelmoida nokosista, jotka pyyhkäisevät aamupäivien kauheudet mielestä ja herättävät uuteen, seesteiseen iltapäivään? Kuinka montaa työtä tekee mieli yhtä useasti vaihtaa? Näitä olen pohtinut vuosien varrella monen monen opettajan kanssa.

Kun kiireisen ja raskaan päivän jälkeen palaan koulun pihalle, ajattelen että teen kaikkeni että kiire loppuu. Joka päivä. Ajattelen, etten halua siirtää tunnetta kiireestä lasten arkeen. Haluan taata jokaiselle työrauhan ja mahdollisuuden oppimiseen. Katsomme videolta viisi minuuttia, kun käpytikka hakkaa mäntyä ja olemme aivan hiljaa. Hengitän sisään ja ulos hitaammin kuin koskaan ennen, pysähdyn lasten edessä. Jos en kaikessa riittämättömyydessäni pysty toisinaan tarjoamaan muuta, olkoon se luontokuvaajan halvalla kameralla kuvattu epätarkka video, jossa silloin tällöin zoomi onnistuu löytämään puunlatvasta tikan ja metsä humisee rauhassa taustalla. Kiire ei ole minun valinta.

Mainokset

28 vastausta artikkeliin “Opettajan kiire ei ole valinta

  1. Liian paljon, liian totta. Missä kohtaa pitäisi myöntää itselleen, että eihän tässä ole mitään järkeä. Rajattomat lapset oireilevat kun vanhemmat leikkivät parasta kaveria. Mikä siinä rajojen asettamisessa on niin vaikeaa? Terveisin tänään työuupumuksen vuoksi sairauslomalle jäänyt kohta entinen ope.

    Tykkää

    1. Tota, syyllinen olo ku on joka aamu fiilis et PÄÄSEN TAAS OPETTAMAAN TS ET MUUT OPPII UUTTA. Miks sen noin päin mietit? Sie oot hyvä ellet jopa huippu. Kiva et muut saa hyötyä siitä!

      Tykkää

      1. Ei tarvitse tuntea syyllisyyttä, Ismo. Minäkin rakastan opettamista. Olen aina halunnut opettaa, ja tiennyt sen olevan kutsumukseni. Nykyisessä työssäni opettaminen ja oppiminen eivät ole työn keskiössä.Ne ovat pieni bonus silloin tällöin, jos luoja suo. Suurin osa ajasta menee kaikkien niiden satojen surujen ja ongelmien selvittämiseen, joiden kanssa erityinen ongelmanuori painii. Lähimmät kollegat ovat kuraattori, psykologi, lastensuojelun väki, poliisi ja työnohjaaja. Vanhemmilta saat vihat aina, kun yrität hankkia oireilevalle lapselle apua. Se pieni hetki mikä päivässä jää oppimiselle? Se on pieni hetki. Jos joku saa jostain vähän kiinni ja oivaltaa uutta, -hienoa. Suhde opettamisen ja muun sälän kesken on niin vääristynyt, etteivät nuo pienet hetket enää tuo sitä onnistumisen iloa ja toivoa, joka työstä pitäisi löytää.

        Tykkää

  2. (Olen pyytänyt bloggaajalta luvan tämän kommentin julkaisuun.)

    Teen Tampereen yliopistossa pro gradu -tutkimusta luokanopettajien työuupumuksen kokemuksista. Etsin haastateltavaksi luokanopettajia, jotka ovat joutuneet sairaslomalle työuupumuksen vuoksi. Viimeisimmästä sairaslomasta tulisi olla kulunut vähintään kuusi kuukautta ja enintään kolme vuotta. Työkokemusta luokanopettajana tulisi olla kertynyt vähintään vuosi, mutta muuten etsin haastateltavaksi eri-ikäisiä ja erilaisissa työuran vaiheissa olevia opettajia.

    Haastattelut tehdään täysin luottamuksellisesti eikä vastaajia pysty tunnistamaan lopullisesta tutkimusraportista. Tutkimukseen osallistumisen voi halutessaan keskeyttää missä vaiheessa tahansa.

    Jos koet sopivasi kuvaukseen ja olet kiinnostunut kertomaan kokemuksistasi ja toipumisprosessistasi, ota minuun yhteyttä sähköpostitse haastatteluajan sopimiseksi. Vastaan mielelläni myös mahdollisiin tutkimusta koskeviin kysymyksiin.

    Salla Puukko
    luokanopettajaopiskelija
    salla.puukko @ gmail.com

    Tykkää

  3. Työpäivästä voi palautua monella eri tavalla. Siinä, missä tv:n katsomisesta tulee itselle jotenkin hyväksikäytetty olo, liikunta (luonnossa, jos mahdollista), meditaatio, terveellinen (itse tehty, kasvispainotteinen) ruoka ja (80-luvun) koululaisen unirytmi takaa suurimmalla todennäköisyydellä parhaat edellytykset palautumiseen. Nämä seikat esiintyvät myös monesti coping-aiheisissa artikkeleissa. Vielä kun jaksaa käynnistää aamun Miracle Morning tms. rutiineilla, niin ruuhkaiset tilanteet päivän aikana tuntuvat vähemmän kiireisiltä. Ei suorita koko palettia väkisin, vaan tekee sen, minkä pystyy ja tunnustelee vaikutuksia.

    Ok, ipana- /nuorisolaumaa ohjatessa hektisyyttä riittää ja en varmasti tiedä opettajan tunnetiloista mitään, mutta minä olen itse lopettanut kiireen ja vältän sanan käyttämistä. Minulle kysymys on muustakin kuin halvasta sanamuunnostempusta (kuten uhka => mahdollisuus jne.) Muistan yläasteeltani rehtorin (90-luvun puoliväli), jolla ei ollut ikinä kiire – tappelunkaan riehuessa. Jotenkin kummallisesti se sai seudun toivottomimmatkin delinquentit hallintaan. Ok, sillä oli bootsit ja komea takatukka!

    Tsemppiä joka tapauksessa!

    Tykkää

  4. Hei vaan ja tsemppiä
    Noinhan se menee. Tosin palkasta en valita kun tähän on tottunut ja moneen muuhun verrattuna se on hyvä.
    Paras tuki väsymystä vastaan on hyvä työyhteisö ja se että ryhmä on tavallisen opettajan opetettavisssa. Jos dynamiikka ei toimi, se on saatava muuttumaan jos kaikki kikat on kokeiltu. Itsellä on tällä hetkellä rauhaisaa, kiitos sattumalta mainion luokan ja hyvien työkavereiden. Muistan kyllä hyvin uupumuksen hetket, jolloin molemmissa oli haasteita. Toki nykyään osaa olla itselleen armollisempi ja opettaa myös tarvittaessa perinteisemmin, jolloin lapsi tietää mitä hänelyä odotetaan.

    Tykkää

    1. Kiitos! Kuulostaa hyvältä menolta. Kyllä sitä jaksamista löytyy, kun muistaa huolehtia itsestään ja antaa itselleen armoa myös tuntitavoitteiden suhteen.

      Tykkää

  5. Olen erityisluokanopettajan työssä nyt kuudetta vuotta. Aiemmin olen tehnyt muita opettajan töitä. Tunnistan kyllä tuon, mistä kirjoitat. Ikävintä työssäni on lasten huono käytös, jopa käytöshäiriöt sen oikeassa merkityksessä (valehtelu, toistuva sääntöjen rikkominen, uhkailu, fyysinen väkivalta…). Voimaa minulle puolestaan antaa se, että meidän työyhteisössä voi näyttää heikkoutensa muille. Kyllä -olen itkenyt muiden opettajien, rehtorin ja jopa muutaman oppilaan edessä tänä syksynä. Olen myös nauranut heidän kanssaan ja paljon. Minulla on täysi työkavereiden ja esimieheni tuki tehdä tätä työtä. Minulla on myös se onni, että vanhempien kanssa sujuu pääosin hyvin. Kun itse on käynyt niinkin syvällä kuin vakavan masennuksen syövereissä (en vieläkään tiedä oliko osa tuosta masennuksesta uupumusta työstäni ja sen aiheuttamasta unettomuudesta viime keväänä) osaa laittaa asiat ja tavoitteet oikeisiin mittasuhteisiin. Minulla on riittävästi vapaa-aikaa ja aikaa isolle perheelle. En notku iltaisin wilmassa, enkä mieti kuumeisesti seuraavaa työpäivää. Minun tavoitteeni on, että minun opetuksessa oppilaat oppivat elämään ihmisiksi ja siinä ohessa oppivat ops:n tavoitteet niin hyvin, kuin se realistisesti on mahdollista. Ei tämä niin vakavaa ole, että tällä työllä pitäisi itsensä henkihieveriin uuvuttaa….

    Tykkää

  6. Yhteisopettajuus vähentää kiirettä ja stressiä sekä tuo kaivattua väljyyttä sekä tukea työhön. Useassa koulussa on siirrytty yhteisopettajuuteen, jolloin esim. kaksi ”normi” luokkaa ja yksi erityisluokka muodostavat yhden ison ”luokan”. Vaikka tuntuisi että työn määrä ja taakka kasvaisi kun oppilasmääräkin on n 50-60 henkeä, mutta käytännössä vaikutus on päinvastainen. Työn suunnittelua, valmistelua, opetusta ja jälkihoitoa voidaan jakaa, jolloin vastuu jakautuu useammalle ja aikaa jää muuhunkin.

    Jos olet yksi vastuussa yhdestä luokallisesta oppilaita, niin et pysty ”repeämään” moneen paikkaan yhtä aikaa. Mutta jos käytössä on useampia aikuisia, niin yksi voi hoitaa ”opetusta”, toinen rauhoitella levottomia ja kolmas hoitaa välitunnin selkkauksen jälkipyykkiä. Jos olet kipeänä, niin ei tarvitse huolehtia että kuka osaa ohjeistaa työt sijaiselle ja miten sijainen pärjää. Tiimissä tämäkin asia hoituu, kun useampi tietää mitä tehdään ja miten asiat tulee hoitaa ja luokassa on aina paikalla 1-2 tuttua aikuista jotka tietävät miten asiat ”meillä tehdään”.

    Aikaisemmin kun yksin suunnitteli kaiken, niin aikaa käytti tähän joka päivä monta tuntia. Yhteisopettajuuden jälkeen suunnitteluun menee tunti viikossa ja saa nauttia oikeasti opettamisesta.

    Kannattaa hypätä mukaan tiimityöhön sillä siinä on monen ongelman ratkaisu.

    Tykkää

  7. Kiitos tärkeästä kirjoituksesta! Palkan yhteyttä uupumukseen en vain ymmärrä. Laskisin mielelläni hyvää palkkaani pienemmäksi, jos saisin keskityttyä opetukseen, jättää asiakirjojen tekemisen jollekin muulle, pienemmän luokan tai ohjaajan/resurssiopen kaveriksi. Lisäpalkka ei poista kiirettä.

    Tykkää

    1. Kiitos kommentistasi. Olen samoilla linjoilla. Parempi palkka ei korjaa mitään niistä pulmista, joita kohtaamme. Muutos täytyy olla ihan muissa asioissa, oikeissa toimissa.

      Tykkää

  8. Mä ehkä sittenkin kohtaisin murrosikäänsä karjuvan teinin kuin mattoa jalkojen alta vetäviä, selkäänpuukottavia ja politikoivia ihmisiä, jotka unohtavat tehdä hyvin ne asiat, joihin heidän pitäisi keskittyä eli heidän oikean työnsä. Teiniin voi suhtautua siten, että se on lapsi ja sillä on paha olla, koska sen aivot sulaa ja rakentuu uudestaan. Ja yleensa se jossain vaiheessa helpottaa ellei kyse ole sitten jostain todellisista ongelmista. Mutta niille aikuisille ihmisille ei voi oikein mitään muuta kuin yrittää olla varpaillaan ja turvata selustansa. Opettajan homma kuulostaa projektipäällikön hommilta sillä erotuksella, että opettaja saa oikeasti olla 2kk lomalla joka vuosi. Yksityisellä sektorilla projektipäälliköllä on 5 viikkoa lomaa vuodessa, mutta helposti se lomakin palaa osin töitä tehdessä eikä se viikkotyöaikakaan mahdu mihinkään 40 tuntiin. Mulla on projektipäällikön hommille ihan oma nimikin – paskafiltteri. Ja kiire ei todellakaan usein ole itse aiheutettua. Kun projektissa on monta osaa, niin millään ennakoinnilla ei kaikkia muuttuvia tekijöitä pysty hanskaamaan täysin. Eli opettajan homma on taatusti haastava, mutta ei suinkaan ainutlaatuinen haastavuudeltaan. Huono palkka on ehkä ainoa erottava tekijä, mutta voisin kuvitella, että lasten kanssa työskennellessä niitä antoisia hetkiäkin tulee vastaan. Jos ei joka päivä, niin ehkä edes joka viikko.

    Sen sijaan noista ongelmalapsista täytyy kyllä sanoa, että erityislapsien integrointi normiluokkiin ei ole aina lasten eikä opettajienkaan etu ja toisaalta aina ei niitä erityislapsiakaan tunnisteta, vaikka diagnoosi ehkä auttaisi muita ihmisiä paremmin ymmärtämään, miksi lapsi toimii ja käyttäytyy, niin kuin käyttäytyy. Eli aina ei kyse ole siitä, että ei ole kasvatettu. Voin sanoa, että töitä olen hartiavoimin tehnyt oman esikoiseni kanssa ja monta kertaa itkenyt, kuinka huono äiti olen, kun en yhtä lasta saa oppimaan ihmisten tavoille (kaksi muuta lasta saaneena sitten ajan kanssa opin, että suurin osa ongelmista ei todellakaan ole kiinni kasvatuksesta). Onneni on ollut ihanat opettajat, jotka ovat jakaneet kasvatuksen tuskaani. Nyt nuori mies on 19v ja hän itse ihmettelee, miksei koskaan kukaan ammatti-ihmisistäkään tajunnut, että hän on kuin oppi-kirjasta revästy ADD ihminen. ADD ei todellakaan ilkeyttään käyttäydy niin kuin käyttäytyy eikä millään kasvatuksella tilannetta pysty täysin korjaamaan. Aivot vaan toimii heillä sen verran eri tavalla kuin keskivertoihmisellä. Että omaan korvaani särähti tässä tekstissä tuo, kun rikkoo määräyksiä jatkuvasti. Ehkä ei niitä sääntöjä ja määräyksiä kaikki rikokkaan siksi, että haluaa kiusata ja ärsyttää, vaan siksi, ettei aina edes muista annettuja ohjeita. ADD toimii ensin ja ehkä jälkikäteen vasta tajuaa, mitä tuli tehtyä. Ja vaikka kuinka ratakiskon pätkistä väännät asiaa säännöistä vuodesta toiseen, niin oppi menee perille hyvin hitaasti.
    Toisaalta tämä lapsi osaa olla erittäin hurmaava, on hyvin nokkela ja hoksaavanen asioissa, joihin hänellä on mielenkiintoa ja pystyy keskittymään täydellisesti – jos hän sattuu tykkäämään siitä, mihin pitää keskittyä. 🙂

    Tykkää

  9. Kyllä kiirettä, stressiä ja uupumusta esiintyy muillakin aloilla, eikä harvinaista ole sekään ettei työviikko aina mahdu 40 tuntiin, kotiin seuraavista töistä/ajatuksista puhumattakaan. Epäilemättä opettajan työn haasteet ovat aikojen saatossa muuttuneet, mutta sitä en ihan ymmärrä, että kodin ja koulun välinen yhteydenpito, suunnittelutyö tai muut opetustuntien lisäksi/jälkeen tehtävät työt tulevat yllätyksenä. Jos työn sisältö tai haastavuus aivan valtavasti yllättää uran alkutaipaleella, lienee koulutuksessa olennaisia puutteita. On paljon ammatteja, joihin kuuluu ns. suorittava työ (usein varmaan se kutsumusosio), sekä sitten niitä välttämättömiä, ei-niin-mukavia valmistelu- ja jälkitöitä. Ja kontaktointia eri sidosryhmiin, jotka ei vaan aina tajuu. Epäilemättä siis paljon asiaa tässä kirjoituksessa, mutta hieman sellainen opettajien sädekehää kiillottava pohjavire, joka vie huomiota varsinaiselta asialta. Kun tekee töitä ihmisten kanssa ja/tai vastaa muista ihmisistä, se usein aiheuttaa vähän stressiä. Minun mielestäni tiettyyn rajaan asti ihan hyväkin niin, kertoo vastuunkantamisesta, mutta toivottavasti se itse kullakin ajan ja kokemuksen karttumisen myötä hieman myös helpottaa, kun oppii löytämään tasapainon työn ja vapaa-ajan välille, sekä rytmittämään omaa ajankäyttöään työssä. Ja ehkä myös valitsemaan taistelujaan.

    Tykkää

    1. Kiitos kommentistasi. Jokaisessa työssä on omat haasteensa – tässä blogitekstissä puhutaan opettajan työstä. Olen samaa mieltä kanssasi siinä, että opettajankoulutus ei valmista työelämään ja kokemus auttaa löytämään tasapainon. Ja viimeinen lause on tärkeä: on valittava omat taistelut. Itse kukin. Kivaa syksyä!

      Tykkää

  10. Hei Elina,

    Haluan vain osoittaa sympatiani, että olet täysin oikeilla jäljillä. Oppilaista tulee kuitenkin välittää ja heidän selkäänsä ei tule kaataa ongelmia, jotka eivät ole heidän syytään. Myöskään työkuormien edessä kaatuvia vanhempia ei tule syyllistää – monissa perheissä liika kiire ja pelkkä arjesta selviäminen näkyy lapsissa, Kysymyksessä on nimenomaisesti koko yhteiskuntaa vaivaava – jatkuva kehittyminen, kiire, lisääntyvät vaatimukset – ”ihmisyyden unohtaminen.” Tällä on seuraamuksensa kun monet vanhemmat eivät ehdi ja jaksa olla lastensa kanssa, opettaa heille rajoja ja yhdessä oloa. Koulussa nimenomaisesti pitäisi puolet ajasta opetella edellä mainittuja perustaitoja ja samaan aikaan opettaa koodaamista, matikkaa, sanaluokkia, kahta eri kieltä, liikkua, pomppia, kehittyä, digitalisoitua jne.

    Kannustankin rohkeasti ottamaan kantaa ja tavoittelemaan sitä, että tulevaisuuden koulu olisi entistä turvallisempi, yhteisöllisempi ja rauhallisempi työympäristö.

    Jaksamisia,
    Yt. Perttu

    Tykkää

    1. Kiitos tsempistä! Olen iloinen, että teksti on herättänyt näinkin paljon laajaa keskustelua. Muutos lähtee meistä, siksi kirjoitan.

      Tykkää

  11. Ha. En ole luokanopettaja, mutta meillä on opetustuntimäärää per kurssi leikattu lähes puolet, eli ovat 12-20h per kurssi säästösyistä, sillä budjetti on miinuksella vaikka YT:issä on vähennetty henkilökuntaa rankalla kädellä.

    Tämä tarkoittaa sitä että vuodessa ehtii olla tuplamäärä oppilaita ja kursseja samalla palkalla; tunnit ei tietysti lisäänny mutta oheistyö tuplaantuu annetussa ajassa.

    Lisäksi tunnit kasautuvat; nytkin on viikkokaupalla ollut jatkuvasti 7-8 tunnin opetuksen päiviä, jopa enemmän, eli ei yhtään hyppyä tai välituntia (joka tunti eri luokassa tai rakennuksessa) joten päivän aikaan ei kirjaimellisesti ehdi edes istahtaa tai mitään muuta tehdä kuin juosta tehtävästä toiseen. Jopa 40h viikossa OPETUSTUNTIA plus kokoukset ja muut päälle – ja sen päälle kaikki valmistelu suunnittelu ja muut tehtävät. Se on jo täysin tappavaa tahtia. En ehdi opettelemaan oppilaiden nimiä tai mitenkään heihin tutustumaan, koska esim. 12h kurssi voi olla 3h putkissa eli 4 tapaamista, joista hyvinkin usein joku jää jonkin pakollisen kokouksen alle tai muuten toteutettavana etänä, tai muu vastaava syy, ja oppilaita tyypillisesti on aina poissa n.30% tjsp. Eli aivan konkreettisesti näen ehkä oppilasta 2 kertaa kurssin aikana, ja siinä olisi arvioitava osaaminen ja oppiminen ja käytävä kaikki asiatkin vielä, ja viikonloput vastailtava vanhempien tiedusteluihin ja valituksiin kun meidän Pentti ei ole pysynyt kärryillä. Ei pysy kuule opettajakaan enää. Jos moisesta ei stressiä saa ja opetuksen laatu kärsi, niin sitten ei mistään.

    Tykkää

  12. Minä niin komppaan Elina kirjoitustasi! On totta että nykyaikana hyvin useilla aloilla ihmisestä imetään kaikki mahdollinen ja pahimmassa tapauksessa sen jälkeen irtisanotaan. Meillä opettajina vakituisen viran haltijoilla ei ole sitä pelkoa, mutta on sen tilalla on riittämättömyyden tunne ja väsymys valtavan työtaakan alla. Meille yhteiskunnan edustajina on sysätty pitkälti useiden perheiden lapsien kasvatus, kun vanhemmat itse ovat myös niin väsyneitä, kiireisiä tai yksinkertaisesti eivät osaa tai uskalla kasvattaa lapsiaan. Kouluikäiset lapset viedään kouluun päiväksi kasvatettaviksi (ja opetettaviksi, joka useissa tapauksissa jää sivurooliin) ja illalla kyyditään kerhoihin kerhonohjaajien kasvatettaviksi. Vanhemmat voivat halutessaan luistella kasvatuksesta myös harrastuksien paljouden varjolla.

    Itse ehdin opettaa ja kasvattaa muiden lapsia koulumaailmassa kymmenisen vuotta ennen kuin sain omat lapseni. Olin poikieni kanssa kotona niin pitkään kuin mahdollista: minulla oli tuuria ja hyvä elämän tilanne, koska pystyin olemaan kotiäitinä kuusi vuotta yhteen putkeen. Se oli tosi tietoinen valinta, koska koulumaailman hektisyys on niin kuluttavaa, että olin varma, ettei minusta olisi enää ”hyväksi äidiksi” uuvuttavan koulupäivän jälkeen pienille lapsilleni.

    Koko kotonaolon aikana mietin, mitä muuta voisin tehdä työkseni. Huomasin, että pystyn karsimaan monesta materiasta ja tulen toimeen yllättävän pienillä tuloilla (suurimman osan omista ja lasten vaatteista sekä leluista ja muista lastentarvikkeista ostin kuusi vuotta kirppareilta, kierrätyskeskuksista ja nettipalstoilta). Minulle kristallisoitui kotona vietettyjen vuosien aikana se, että minulle parempi elämän laatu ei ole hieno ura eikä suuri palkka vaan hyvä olo henkisesti, johon ei tietystikään kuulu työuupumus eikä ammatillinen riittämättömyyden tunne (äitinä olemisen riittämättömyys on luku erikseen).

    Minä olen todennäköisesti siirtymässä opetusalalta yrityspuolelle lähivuosina: olen keksinyt yritysidean, jossa työllistän itseni. Tarvitsen vielä rohkeuden ja lopullisen väsymisen opetustyöhön. Vaatii rohkeutta irtisanoutua vakituisesta virasta ja hypätä yrittäjäksi. Koska mieheni on yrittäjä, tiedän, ettei yrittäminenkään ole helppoa, mutta silti väitän, ettei se ole niin kuluttavaa kuin opetustyö.

    Lopuksi totean vielä sen huomion, että vuosien 2009-2015 aikana koulumaailma oli muuttunut todella paljon. Uuden opetussuunnitelman myötä muutokset kouluelämässä varmasti jatkuvat ja meiltä opettajilta vaaditaan taas uusia ponnistuksia… ja määrärahoja vain leikataan. Ei se tee meidän työtämme edelleenkään yhtään helpommaksi. Onnea ja jaksamista vain meille kaikille.

    Tykkää

    1. Kiitos kommentistasi! Olipa kiinnostavaa lukea siitä, miten olet kokenut omien lasten saamiseen suhteessa opetyöhön. Minulla ei ole vielä lapsia ja työuralla on menossa kuudes vuosi. Jännitän jo nyt, miten energiani riittää työpäivän jälkeen omille tuleville lapsille. Minä myös teen toista työtä, johon vielä joskus haluan heittäytyä täyspäiväiseksi (kaikkien on varmasti hyvä kokeilla useampaa työtä). Tsemppiä työhön ja rohkeutta uusiin tuuliin! Kyllä se opetyö sinua odottaa, jos yrittäminen ei olekaan sinua varten 🙂 Kaikkea hyvää!

      Tykkää

  13. ”Sanotaan, että yksi kolmesta vastavalmistuneesta opettajasta vaihtaa alaa kahden vuoden työssäolon jälkeen. Onko toista asiantuntija-alaa, josta voidaan sanoa samaa?” Lastentarhanopettajat, jos meidät lasketaan. Todella moni vaihtaa alaa väsyttyään resurssipulaan, jatkuvasti kasvaviin ryhmiin, huonoihin työympäristöihin, sairaskierteisiin (mekään emme ota mielellään sairaspoissaoloja töistä, se sotkee koko ryhmän, sijaisia harvemmin saadaan vaan asenne on ”kyllä te pärjäätte” ja taudit kiertävät pienten keskuudessa helposti vaikka kuinka käsiä pestäisiin), alan heikkoon arvostukseen ja muutenkin pystyn samaistumaan kirjoitukseesi. Tähän päälle vielä se, miten usein oma tiimi vähättelee omia taitojasi ja alalle pinttyneet toimintamallit ja käsitykset, joihin nuorena ja vasta alalle tulleena, en saisi lainkaan puuttua.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s