Nykyopettajan salatut tunnustukset

Hei, olen Elina, 29-vuotias kuvittaja ja opettaja. Olen toki monia muitakin asioita, mutta työni kansankynttilänä määrittelee minut lähes välittömästi kun tapaan uuden ihmisen ja hän kuulee ammattini. Harva uskoo sen olevan totta. Olen pelottava ja kiehtova, tavallaan tylsä ja pitkästyttävä. Tiedän paljon, vaikka omasta mielestäni en tiedä tarpeeksi. Teen työtä, jolla on merkitys (ainakin haluan uskoa niin) ja verhoudun opettajuuden mysteerin helmoihin. Vastaan kysymykseen ”millaista on olla opettaja?” harvoin rehellisesti ja siihen tulee nyt muutos.

Kun puhun työstäni opettajana, harva ymmärtää mitä päiväni sisältävät. Useimmiten en halua puhua työstäni koulumaailman ulkopuolella, koska siten vältän turhat selitykset ja väärinymmärrykset. Jos jotain kuitenkin voin kertoa, teen sen tässä.

1. Hoen samoja asioita päivästä toiseen.

Sanoin oppilaalleni tänään, että tarvitsen hänen käteensä asennettavaksi valomerkin, joka syttyy aina kun sanon hänen nimensä. Minusta 46 kertaa päivässä kutsuttava sama nimi on liikaa, sanokaa mitä sanotte. Sanon päivässä ainakin 30 kertaa ”rauhoitu” oli sillä rauhoittava vaikutus tai ei. Positiiviseen kasvatustyöhön tulisi negatio muuttaa kehotukseksi ja usein käännän ”älä juokse” -hokeman ”kävele” -hokemaksi. Tällä ei juurikaan ole merkittävää vaikutusta oppilaisiin, mutta toteutetaan pedagogiikkaa nyt kunnolla. Välillä tuntuu, että olen automaatti, joka lataa kerta toisensa jälkeen samoja liturgioita ja uskomattoman usein koskemaan samoja henkilöitä. Hokemakone ei toimi pelkästään suhteessa oppilaisiin, vaan joskus myös aikuisille on hoettava samoja asioita päivästä toiseen. Kouluissa tehdään jatkuvasti pedagogisia ratkaisuja, joissa ei ole mitään järkeä. Usein ratkaisujen taustalla ovat säästöt eli raha. Me kaikki kentällä työskentelevät opettajat tiedämme, että koulunkäyntiavustajan epäsäännöllisyys luokassa sekoittaa oppilaiden päivän, vain opettaja voi olla sijainen ja yksi opettaja ei voi toimivasti ja turvallisesti ottaa vastuuta kahdesta ryhmästä samaan aikaan. Me myös jatkuvasti toivomme lisää kollegoiden välistä suunnitteluaikaa toteuttaaksemme vaativaa tehtäväämme, mutta sitä ei ole vuosien saatossa siunaantunut, vain lisää työtehtäviä ja vastuuta. Kun oppilaat eivät kuuntele minua, ei minua tunnu kuuntelevan kukaan muukaan.

2. Minulla ei ole työssäni taukoja

Kun aikuisiksi varttuneet ystäväni, perheenjäseneni ja muut toverit puhuvat ääneen työstäni, he olettavat että ehdin vastaamaan puheluihin ja viesteihin välitunneilla ja chillaan kaiken vapaa-aikani jalat viimeisen päälle remontoidun koulumme sohvan nojalla. Saatan ehtiä opettajanhuoneeseen kerran viikossa ja silloinkin etsimään kadonnutta lomaketta, metsästämään koulusihteeriä tai hakemaan konsultointia esimieheltä. Sillä sekunnilla kun saavun viralliseen työympäristööni, jota kouluksi kehutaan, olen kiinni oppilaiden asioissa. Parhaassa tapauksessa vastaan ensimmäiseen wilma-viestiin metrossa matkalla töihin ja luen viimeiset sähköpostit kotimatkalla ratikassa. Jokainen tauko on pyhitetty välituntivalvontaan, ruokailuvalvontaan tai uuden tunnin suunnitteluun. Kanssani ”tauolla” saattaa istua edellisellä tunnilla tolvaillut oppilas, jonka välituntikielto estää osallistumasta ulkoilutoimintaan. Kun kasvatuskeskustelen, monistan, vahdin ja ratkaisen pulmia avustajani kanssa, harvemmin ehdin ajatella mitä tekisin sillä ajalla, joka harvinaisesti sattuisi siunaantumaan tuntien väliin. Sitä aikaa ei nimittäin ole koulussa olemassa.

3. Saan liian vähän palkkaa

Kyllä, se että toimin opettajana, terapeuttina, terveydenhoitajana ja psykologina, Neiti Etsivänä ja Ruth Bader Ginsburgina samaan aikaan, on haastavaa ja työlästä. Ja se uuvuttaa, koska opettajan työ on palveluammatti enemmän kuin asiantuntijatyö, väittävät opinto-ohjaavat mitä vain. Käytännössä järjestän luokkani jokaisen henkilön päivän ohjelman aamusta ja iltapäivään ja sen yli. Hoidan tiedotuksen koteihin ja selvitän, missä koulutaksi viipyy. Saatan lapset parhaassa tapauksessa lähes kotiin (niin kuin tänään kun kielten tunneilla viipyneet oppilaat myöhästyivät taksista ja lähtivät kanssani metrolla kotiin). Selvitän oppilaiden kotien arkea ja soitan perään, jos läksyt ovat toistuvasti tekemättä, välineet puuttuvat koulusta tai paikalle ei saavuta lainkaan. Joskus selvitän minne oppilaani sisarukset hävisivät, jos olen luvannut huolehtia kotiin, että lapset lähtevät samaan aikaan koulusta, eivätkä he lähdekään. Ja tämän kaiken säädön välissä pidän oppitunnit, joita ohjaa uusi viisisataasivuinen opetussuunnitelma. Oppilaani huolestui tänään jalkansa kutinasta ja neuvoin rasvaamaan sitä kotona. Lopulta jalassa huomattiin olevan hyttysenpurema, no sehän oli yhdyssana, niinkuin aiemmin tunnilla opimme ja kahden tunnin valitus kutinasta unohtui siltä seisomalta. Kun hoitotädin päänsäryssä pääsen neljän jälkeen oman elämäni pariin oltuani vastuussa lukuisista hengistä ja elämistä, minusta luokanopettajan lähtöpalkka 2600 e on liian vähän tästä virkamiespalveluksesta. Mutta minä olenkin reipas ja teen iltaisin toista työtä, josta välillä unelmoin kesken kiireisen koulupäivän.

4. En saa työstäni kiitosta

Kun lehdissä kirjoitetaan kritisoivaan sävyyn koulusta ja opettajista, harvoin opettajat itse pääsevät ääneen puolustamaan itseään tai työtään. Kaikilla valtakunnassa tuntuu olevan mielipide siitä, miten opetus tulisi järjestää, kuinka oppilaille asetetaan rajat ja kuinka liiaksi asti lomailevat opettajat valittavat liikaa työnsä taakasta, eivätkä edes opeta lapsia kunnolla. Joka kesä saan kuulla muilla aloilla työskenteleviltä napinaa kymmenen viikon (viime kesänä yhdeksän viikon) kesälomasta, joka opettajille on annettu työnsä keskeytykseen ja lukuvuodesta palautumiseen. Voin kuitenkin kertoa, että kun yhdeksän kuukautta vuodesta on parhaassa tapauksessa täydenhoidon varaäiti yli kahden käden sormilla laskettavan määrän lapsille ja pyrkii tuossa ajassa täyttämään oppilaiden, huoltajien ja esimiehen odotukset tiukkojen opetussuunnitelmapaineiden läpi, neljä viikkoa hädin tuskin riittää palautumiseen. Itse usein varaan parin viikon matkan mahdollisimman kauaksi heti loman alettua ja ensimmäiset kolme lomaviikkoa kevätkuukausien ohessa haen määräaikaisia opettajantöitä työhaastatteluissa juosten ja tajuan hyvässä lykyssä heinäkuussa että minun ei tarvitse kantaa hektisen työn stressiä enää hetkeen. Heinäkuun lopussa aloitan uuden vuoden suunnittelun ja elokuun alun käytän jo täysin opetustyön parissa. Jos työtehtävää ja työpaikkaa vaihtaa viran puutteessa joka vuosi (tämä on tällä hetkellä itselleni kuudes), täytyy prepata etukäteen yksi jos toinen asia uudesta ryhmästä, koulusta ja uusista toimintamalleista. Kehityskeskustelu kerran keväässä on ainoa hetki koko vuonna, kun saan palautetta työstäni, riippuen tietysti esimiehestä. Ja kyllä, olen tehnyt monia muita töitä elämässäni, työni tulokset eivät ole päivittäin käsinkosketeltavan läsnä, vaan usein pidempi prosessi, ei niin kuin silloin kun pesin S-marketin jauhelihakoneen osia ja näin kuinka skeida lähti metallista kuin delfiinit Särkänniemestä.

5. Päivät menevät harvoin kuin Strömsössä

Olen usein huono feministi. Opettajana en aina onnistu tasa-arvotyössä, jota pidän yhtenä työni tärkeimpänä arvona. Jaoimme kollegan kanssa luokkani tytöt ja pojat oletetun sukupuolen mukaisiin ryhmiin kielen opetusta varten. Kollegani perusteli ryhmäjaon itselleni niin hyvin, että koin sen ongelmattomaksi (mitä se toki ei ole). Tämän jälkeen puhuin ryhmistä tyttöinä ja poikina, kunnes vaihdoin kielenkäyttöäni puhumalla ryhmistä numeroilla. Kun toinen kollega ehdotti liikuntaryhmiä muodostettaviksi sukupuolen perusteella, avasin suuni ja kerroin, että se ei olisi reilua. On seksististä muodostaa ryhmä sillä perusteella, että tytöt ovat huonompia jalkapallossa. Haluan kasvattaa lapsista vastuullisia aikuisia ja itsevarmoja osaajia. Tiedän, että haluan puuttua jokaiseen kirosanaan ja vääryyteen ja haluan olla paikalla selittämässä kuinka toimia kunnioittavasti tovereita kohtaan. Siinä vaiheessa kun päivän kaikki suunnitelmat on jouduttu kolmen riidan ja yhden katoamistatapauksen vuoksi värkkäämään nurinkurin, en ole pissannut viiteen tuntiin ja olen väsynyt kuulemaan yhtään kirosanaa ja huutoa, takavarikoinut Pokemon-kortit ja juossut terveydenhoitajan, kopiohuoneen ja välituntipihan väliä, en välttämättä jaksa pysähtyä kun kuulen sanan ”homo”. Tiedän. Olen ihminen ja välillä surkea työssäni.

Kuulin tänään Pokemon-vitsin: Mulla on kymmenen metrin muna. Mutta miten voi olla? Sehän tulisi housuista läpi. Kävelin eteenpäin ja hymyilin mielessäni.

Sitten päivä päättyy. Kukaan ei kuollut, oppilaani halaavat minua ja toivottavat hyvää päivänjatkoa. Istahdan pöytäni ääreen ja tuijotan kissankelloja, jotka maalasimme muutama päivä aiemmin. Mietin niitä kaikkia lapsia, joiden elämässä olen ollut ainoa luotettava aikuinen, sellainen jolle kertoa salaisuuksia ja joka on tukenut ja tsempannut kun kukaan muu ei ole. Olen aikuinen, joka on välillä väsynyt ja hermostunut, miettii omaa kotia ja nukkuu huonosti. Mutta minä välitän lapsista ja aion joka päivä olla heille paras minä. Ja sitten tällä kaikella onkin lopulta se kaikkein suurin merkitys. Rakkaus.