Nykyopettajan salatut tunnustukset osa 2

Edellinen tekstini on juuri puoli vuotta täyttäneen blogini historian luetuin. Nöyrä kiitos jokaisella tuesta, tykkäyksestä, jaosta ja kommentista. 10 000 lukijan raja ylittyi heti tekstin julkaisua seuranneena päivänä, kuka tiesi että kasvatus ja feminismi kiinnostaa. Kannustuksen lisäksi sain osakseni kritiikkiä.

Miksi teen tätä työtä, joka on niin raskasta? Miksi teen free-töitä päivätyöni lisäksi? Miksi panostan niin paljon?

En malta olla kirjoittamatta opettajantyöstä rehellisesti myös siitä toisesta näkökulmasta, siitä kun kaikki menee kuin Strömsössä ja päivän jälkeen elämä on elokuvaa, sellaista josta vähintään pitäisi kirjoittaa kirja tai ohjata jännittävä draama. Vaikka usein opettajat tuntevat työnsä uuvuttavaksi ja raatavat ilman kiitosta, ei kukaan jaksaisi tehdä tätä työtä ilman niitä upeita huippuhetkiä. Niitä, joiden vuoksi herää aamuisin ja nukahtaa illalla hymy huulilla. Näin se menee.

1. Kun yksi kerta riittää

Viikolla lähdin takkuisena aamuna töihin väsyneenä. Edellinen päivä oli ollut haastava ja kuluttava. Työpäivän jälkeen soitin huoltajien koteihin toista tuntia ja illalla en pystynyt irtaantumaan siitä ajatuksesta, että en riitä, olen epäonnistunut työssäni ja en tiedä miten jaksan loppuviikon hymyillä ja kannustaa muita. Avasin luokan oven ja odotin, että kello soisi. Ensimmäisenä paikalle saapui oppilas, joka kertoi kuinka edellispäivän tapahtumat olivat vaivanneet häntä koko eilisen illan ja yön, vastasin että et ole yksin. Minä myös nukuin huonosti ja murehdin asioita. Oppilas pyysi anteeksi suoraan silmiin katsoen ja sanoi ettei koskaan enää hölmöile samalla tavalla. Paino tippui harteiltani, tunsin että se rehellisyys, jonka jaoin lapsen kanssa palautui luottamuksena takaisin.

Parasta työssä ei ole se, että kaikki sujuu aina suunnitelmien mukaan, vaan se että kun kura osuu tuulettimeen, sen voi siivota pois seiniltä ja jatkaa elämää. Joskus tärkeimmät oppimiskokemukset eivät tapahdu tunneilla piharatamoiden äärellä vaan siellä ympän ja matikan välissä. Ja suurin onni on kohdata ihminen oman matkansa keskellä. Olen nähnyt kuinka pienikin kannustus nostaa hymyn huulille lapsessa, joka ei ole koskaan kuullut hänestä sanottavan mitään hyvää. Taito onkin kehua ihminen silloin, kun hän onnistuu pienimmässäkin asiassa, vaikka kaikki muu menisi poskelleen. ”Hyvä, sinä osaat tämän” joskus riittää. Ja hölmöilyjen muistuttamiseen ei aikuisen tarvitse enää koskaan palata, lapselle riittää että asia on loppuunkäsitelty.

2. Työ on parasta silloin kun se ei tunnu työltä

Työssäni en juurikaan tarvitse kelloa. Välitunti-ilmoitus kajahtaa kovaäänisestä ja sitä useammin mitä sen soiminen yllättää, sitä onnellisemmin työntouhussa tunti on vierähtänyt. Lasten kanssa on hauskaa. Muistan kuinka paljon nautin ensimmäisestä työvuodestani koulussa. Elin keskellä parisuhdekriisiä ja jokainen hetki energiaa pursuavien ipanoiden kanssa muistutti minua siitä millaista oli olla lapsi. Olla huoleton, vapaa ja nauttia leikeistä. Ihmetellä kaverin uusia silmälaseja, törkkiä välitunnilla kepillä leppäkerttuja ja antaa muille vauhtia keinussa. Ja vaikka joskus haaveilen työstä aikuisten kesken, lapset ovat korvaamattoman tärkeitä ja heidän ilonsa suurin syy, miksi tätä työtä jaksaa tehdä.

Ja se, että saa vastasi mielenkiintoisiin kysymyksiin kuten: Miks sä meikkaat? Miks Netflixissä ei saa Tinttiä suomenkielisillä tekstityksillä? Mihin huvipuistoon sä haluat mennä ens kesänä? Saanko mä wilmaan keltaisen, kun mä olen ollut niin kivasti? Miten sä näytät erilaiselta tänään, oot jotenki kaunis? Kuinka monen mielestä meidän opettajalla on ihanat silmät? Kai sä opetat meitä ensi vuonna? Miltä näyttää kaskelotti? Ja niin edelleen.

3. Mikään rahasumma tilillä ei korvaa sitä mitä teemme

Vaikka opettajan palkka on pieni ja ala tulee väkisin kohtaamaan länsinaapurin pulman, sille ei hae opiskelijoiksi kaikista moneen kertaan aiemmin manatuista syistä enää tarpeeksi kiinnostuneita, on se silti äärettömän tärkeä ja ylpeyttä tuottava. Minä olen ylpeä siitä, että olen opettaja ja saanut opettaa ihanissa kouluissa ihania lapsia, ihanien kollegojen keskellä. Minä en tuota maailmaan lisää kapitalismia tai kuluttamista, en toimi vastoin omia arvojani tai uskomuksiani, nautin täyttä luottamusta esimiehiltäni ja kollegoiltani, joka päivä tunnen olevani tärkeä lukuisille ihmisille. Sitä tunnetta ei mikään rahasumma voi kuitata. Ja kun mietin oppilaitani, niitä joiden kodit rakoilevat ja joissa murehditaan rahaa ja sitä miten jaksaa päivästä toiseen, koulu on monelle ainoa paikka joka tarjoaa hyväksynnän, kaverit, luotettavan aikuisen ja rakastavan ympäristön.

Olen opettanut vuosien saatossa lapsia, jotka ovat kokeneet sellaisia asioita, joiden vuoksi yksikään aikuinen ei pääsisi sängystä aamulla ylös ja olisi kahdeksan reikä reikä koulun ovella. Kohtasin viime syksynä ratikassa entisen oppilaani, joka ihmetteli minne katosin. Vastasin, että muistan lämmöllä teistä jokaisen, vie terveisiä, täällä mä olen olemassa, opettamassa uusia ja tekemässä samaa mitä aina ennenkin, nähdään joku päivä uudestaan. Muutamalla satasella enemmän ei tarvitsisi miettiä mistä voi joskus ostaa kämpän vai voiko mistään, mutta vähemmälläkin pärjää, tärkeintä on, että tuntee olevansa osa muutosta, jonka haluaa maailmassa nähdä. Ja onhan se vaan niin siistiä saada opettaa muita kaikella siellä tiedolla, joka pursuaa itsestä ulos.

4. Kollegojen tuki on kaikki kaikessa

Vaikka kiitosta ei opettaja päivittäin, tai kuukausittain suoranaisesti saa, fanipostia ei tipu kerrostalon vuokrahuoneiston postiluukusta eikä selkään taputeta onnistumisista, on työssä silti paljon hiljaista kiitosta, mistä opettaja voi tuntea olevansa arvostettu. Helsingin Sanomat rakastaa opettajia, hyvässä ja pahassa. Koulutus on asia, joka on jokaisen huulilla päivästä toiseen. Se jo kertoo paljon. Jokaisella on mielipide ja värittynyt tarina omista kouluvuosista ja usealle ne ovat olleet elämän parasta aikaa. Kun mainitsen olevani opettaja, kertovat tuntemattomat ja puolitutut illanvietoissa mahtavia tarinoita entisistä opettajistaan ja siitä kuinka kouluaika ohjasi heidän elämäänsä suuntaan jos toiseen. Opettajat ovat tärkeitä, siitähän se kaikki viestii. Ja jos ulkomaailma ei jaksa tarpeeksi pauhata koulutusleikkauksien järjettömyydestä, uuden opetussuunitelman monimutkaisuudesta tai nykykoulun liian rennosta otteesta, juttelevat opettajat opettajanhuoneessa päivän hauskoista sattumuksista. Niistä jutuista, joille voi myhäillä vuosia myöhemminkin. Onnistuneista hiihtoreissuista, koevastauksista, ovelista lunttilapuista ja lasten hulvattomista möläytyksistä. Ja kun päivä on onnistunut ja kotimatkalla saa peittää työtoverin kanssa onnenhetket nauruihin, on ihanaa palata kotiin selkä suorana kantaen sitä iloa, jonka paras mahdollinen työ vain voi tuottaa. Hyvät kollegat eivät ole itsestäänselvyys, he ovat työn tärkein mauste.

Opetin vuosia sitten koulussa, jossa aikuiset eivät tervehtineet toisiaan ja opettajanhuoneessa minua varoitettiin istumasta tietyille tuoleille. Heidän yllätyksekseen en ottanut uutta tarjottua sopimusta vastaan, kun määräaikaisuus päättyi. Joskus voi opettajakin valita mihin työyhteisöön astuu. Iloiset aikuiset kasvattavat iloisia lapsia!

5. Strömsö onkin Kontulassa

Mitä on feministinen kasvatus? Sitä, että minun ei tarvitse kuin kuunnella ja toisinaan sulkea täysin oma suuni. Koulussamme on oppilaita kymmenistä eri kielitaustoista ja kulttuureista. Kaikkia kuitenkin yhdistää rakkaus yhteisöön. Suomessa määritellään liian helposti, keitä suomalaiset ovat. Arki itähelsinkiläisellä alakoululla rullaa päivästä toiseen ilman, että maahanmuuttaja tai pakolainen on kirosana. Se on sisäpiirivitsi ja kiinnittää lapset omaan paikkaan. Lähiö on koti ja kulttuuri. Tunneilla puhutaan kuutta eri kieltä ja tarinoidaan toisesta kotimaasta. Omasta kulttuurista ollaan ylpeitä ja siitä halutaan puhua. Kun opettaa vuosia koulussa, jossa puolet lapsista tulee muualta, suomalaisuuden rajat hämärtyvät. Kun ravistelen oppilaitani eriarvoisuudesta ja rasismista, he ovat kyllästyneet puhumaan itsestäänselvyyksistä. Ehkä se olenkin minä, joka haluaa vastauksia, koska heillä on jo ne.

Kun mediassa puhutaan sopeutumisesta, integraatiosta ja kaikista niistä haasteista, joita Suomeen tulevat täällä kohtaa, harvoin haastatellaan lapsia. Mitä me tehdään siellä koulussa? Mistä ope ilahtuu?

Siitä oppilaasta, joka tuskin puhuu suomea saa tokariinsa kuviksesta kympin ja halaa kevätjuhlapäivänä opettajaa, siitä joka ei vuoteen tehnyt läksyjä, mutta toukokuussa skarppaa ja nappaa matikan kokeesta kasi puolikkaan, siitä joka antaa anteeksi kaverille välitunnin tohinat, siitä joka ymmärsi viime keväänä mitä tarkoitin ironialla (kun sen aiemmin hänelle pitkän kaavan mukaan selitin) ja käyttää termiä tilanneherkkänä opettajan kuullen, siitä joka löytää kotoa kaksi viikkoa kadoksissa olleen äikän monisteen ja siitä joka ei halua lähteä koulusta kotiin, koska yhdyssanatunti oli niin siistiä. Siitä, joka tekee minun päivästä mielenkiintoisen. Siitä, johon olen saanut tutustua. Siitä, jonka unelma on ryhtyä taiteilijaksi ja opettajaksi, niinkuin minä, vaikka yhteiskunnan asettamien rajojen ja roolien mukaan se vähiten siihen sopisi. Siitä, joka hymyili takaisin.

Ei lisättävää.

fullsizerender

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s