Miksi opea uuvuttaa – älä tuu mulle kertoo

Luin aamulla Helsingin Sanomista (24.3.2016) Jukka Ruukin pääkirjoituksen, jossa tiedetoimittaja pureutuu opettajien uupumuksen syihin otsikolla: ”Opettajaa ei ole palkattu seurustelemaan lasten kanssa”. Ruukki on ennenkin ollut montaa mieltä koulusta, opettajista ja lapsista ja tuntunut tietävän ehdottomalla otteellaan enemmän koulun arjesta kuin itse varsinaista työtä tekevät kansankynttilät. Jutussa Ruukki löytää syyn opettajien uupumiselle, jonka hän on keksinyt ”kiinnostavasta havainnosta, jonka Helsingin yliopiston psykologit tekivät muutama vuosi sitten”. Wow. I’m impressed. Ruukin viittaaman tutkimuksen mukaan opettajiksi seuloutuu aiempaa enemmän huomionkipeitä, sosiaalisia persoonia, jotka haluavat rupatella ja viihdyttää oppilaita siihen asti kunnes uupuvat totaalisesti, silloin kun eivät kertakaikkiaan saa haluamaansa huomiota. Kylläpä Jukka osui näppärästi naulan kantaan ja vihdoin saimme syyn tuolle viheliäälle opettajien ammattisairaudelle, väsymykselle. Lisäksi Ruukki muistaa mainita, että ”selvitysten mukaan noin joka neljäs luokanopettaja harkitsee alan vaihtoa, koska työtodellisuus ei vastaa odotuksia.” Siinä hän saattaa olla oikeassa. Hyvä Jukka. On aivan eri asia fiilistellä opettajantyötä Kuolleiden runoilijoiden seura-leffan veret seisauttavien ryhmähenkikohtausten perusteella kuin kuunnella kahtakymmentä viittä huutavaa kakaraa, joilla on kaikilla samaa aikaa asiaa kun yksikään ei kuunnellut ohjeita silloinkaan kun ne kolmannen kerran kerrottiin.

Olen julkista keskustelua seuratessani käsittänyt, että opettajavalintoja koskeva suurin huolenaihe viime aikoina on ollut niin kutsuttujen kilttien kympin tyttöjen valikoituminen luokanopettajakoulutukseen ja värikkäämpien, keskiarvoltaan heikommin suoriutuvien persoonien jäävän nippelitieto-Vakavakokeessa kirjaviisaiden hissukoiden jalkoihin. Aiheesta kirjoitti aiemmin tässä kuussa ansioituneesti muun muassa Maarit Korhonen Image-lehden (18.3.2016) blogissaan, jossa hän valitteli Vakava-kokeen vaativuuden suosivan tohtorityyppisiä neropatteja ennemmin kuin motivoituneita kasvattajia. Korhonen kirjoitti, että ”meitä laudaturin tyttöjä on maa täynnä, mutta olemme kaikki sitä mieltä, että lapset kaipaavat toisenlaisiakin opettajia: luovia, intuitiivisiä, taiteellisia, urheilullisia jne. Vakava- koe ei valikoi opettajiksi erilaisia persoonia. Se valikoi akateemisista akateemisimmat, supermuistin omaavat superlukijat ja me emme saa koulua muutettua ikinä.”

Eli kumpaa sitten uskoisi? Hesarin tiedetoimittajaa vai kolmenkymmentä vuotta opettanutta Korhosta? Eiku, venatkaa. Ei ole pakko päättää vielä. Minäkin voin työssäkäyvänä opettajana kertoa oman näkemykseni.

Pääsin aineenopettajakoulutukseen suoraan kuvataidelukiosta. Opettajaksi en koskaan halunnut ja lähinnä unelmoin tutkijan tai vastaavan akateemikon työstä. Kouluun pääsyä helpotti huomattavasti kuvataiteelliset kyvyt, joita olin harjoittanut lapsesta asti intohimoisesti. En suorittanut pääsykokeeni VAKAVA-koetta vaan nelipäiväiset monipuoliset testit, joilla mitattiin taiteellisten lahjojen lisäksi akateemisia valmiuksia ja motivoituneisuutta tulevaan ammattiin, olinhan hakemassa opiskelemaan taidekasvattajaksi. Valmistuin maisteriksi 24-vuotiaana ja yliopistossa vietin loppujen lopuksi alle viisi vuotta. Vietin työelämässä kolme vuotta, kunnes hain VAKAVA-kokeella luokanopettajakoulutukseen, jotta pystyisin tuplaamaan duunimahdollisuuteni. Pääsin kokeesta läpi, mutta haastattelussa kuulin olevani hieman hyödytön hakija, koska olin jo valmiiksi pätevä aineenopettaja. Tästä syystä en päässyt opiskelemaan luokanopettajaksi ja siitä asti olen päättänyt pärjätä nykyisellä koulutuksellani ja lisäkouluttautua sitten kun on sen aika, sitten kun sitä ei ole tehty näin hankalaksi. Minä nimittäin haluan opettajaa, mutta työelämässä väkisin pysyminen on osoittautunut yllättävän uuvuttavaksi. Näitä samoja töitä on vuodesta toiseen hakenut tasaisesti 50-100 muuta hakijaa ja siinä vaiheessa sillä persoonalla on aika paljon väliä. Siinä ensimmäinen syy miksi sosiaalisuus on ihan jees. Se myös auttaa pärjäämään lasten, kollegoiden sekä vanhempien ja koulun henkilöstön kanssa. Siitä ei ole vielä koskaan ollut haittaa. Vannon, että yksikään opettaja ei ole koskaan ollut uupunut työssään sosiaalisuuden takia.

Mutta onneksi Jukka Ruukki perustelee pääkirjoituksessaan opettajan työn vaativuutta monella meille kasvattajille tutuilla muuttujilla. Oppilaat kieltäytyvät tekemästä heille annettuja tehtäviä, räpläävät puhelimiaan, vanhemmat ovat vaativia ja kiitosta ei heru. Ruukki ei taida tietää, että listaan voisi lisätä opettajan toimenkuvan muuttuneen entistä monimuotoisemmaksi. Enää ei riitä, että tulee paikalle ja opettajaa. Nykypäivän opettaja kokoustaa tuntitolkulla viikossa ja erilaisissa tiimeissä ja niiden mukana tulevissa tiimitehtävissä saa kulumaan viikkotuntityöajan lisäksi reilusti tehokasta omaa aikaa. Sitten saattaa tulla niitä vuosia, jolloin valmistellaan uutta opetussuunnitelmaa ja voi pojat, jos saisin ruusun jokaisesta tunnista mitä olen siihen käyttänyt viimeisen kahden vuoden aikana, olisi syli täynnä. Opettajan työhön liittyy niin paljon metatason ajatustyötä vanhempien tapaamisista oppilashuoltoryhmän asioihin, oppilaiden kähinöistä tuntien suunnitteluun ja itse opettamisesta ja sen tason tyydyttävällä tasolla pitämisestä erilaisten oppilaspapereiden kuten henkilökohtaisten opetussuunnitelmien kirjaamiseen, kaikki jopa saman päivän aikana. Silti me opettajat tehdään se joka päivä. Ja mikä meitä oikeasti uuvuttaa? Se, että kaikkitietävät tiedetoimittajat ja muut työhömme intohimoisesti vihkiytyneet, jotka eivät kuitenkaan ole päivääkään opettaneet, kertovat meille miltä meistä tuntuu. Ja kun aamulla kampaat nätin naamasi, jotta jaksat antaa kaikille muille itsestäsi tänäänkin joka sekunnin irti, ei auta että lehtien sivuilta aamupuuron yhteydessä voi lukea taas kritisoivia, besserwisserpaskoja mielipiteitä meidän rakkaasta työstä.