Kasvatus on kaikkien asia

Suomi on vuodesta toiseen ollut Pisan eli OECD-maiden 15-vuotiaiden koulutaitoja mittaavan tutkimuksen kärkeä ja me opettajat olemme saaneet myhäillä hyville tuloksille ja sille, että kerran vuodessa saamme toivottua kiitosta työstämme tutkimustuloksien siivellä. Tiedän, Pisa on vain yksi suppea tapa mitata koululaisten osaamista, mutta on se menestys tuntunut hyvältä. Me osataan! Jonain vuosina tulokset ovat olleet tasoomme nähden heikompia ja iltapäivälehdet ovat päässeet revittelemään notkahtaneita tuloksia veikein sanakääntein.

Vuosien Pisa-menestys ei ole keventänyt opettajien mielessä työn taakkaa vaan vuosi vuodelta työnkuva on monimuotoistunut ja tullut haastavammaksi. Työ, jossa vasta tammikuussa lukuvuoden aloituksen jälkeen tuntee päässeensä johdonmukaiseen rytmiin, uuvuttaa. Tästä puhuttiin viimeksi täällä, täällä ja jopa täällä.

Kouluihin on kiirinyt hiljaista tietoa ryhmästä vanhempia, jotka odottavat että opettaja hoitaa lapsen kasvatuksen kokonaan kaiken muun opetuksen ohessa. On hyvin tavanomaista, että ekaluokkalainen ei osaa syödä haarukalla ja veitsellä tai sitoa kengännauhojaan. Muutama vuosi takaperin ekaluokkalaisia opettaessani tarvittiin liikuntatunnille kaksi lisäaikuista pelkästään sitomaan seitsemänvuotiaiden luistimia jalkaan, jotta ehdittiin vartin verran harjoitella pystyssä pysymistä koulun kentällä, ennenkuin tunti loppui. Mitäpä jos jokin näistä taidoista opetettaisiin kotona?

Joka päivä sama kollektiivinen tunne täyttää meidät arjen sankarit. Toive siitä, että välillä saisi vain opettaa. Kuvataideopettajana haluaisin opettaa kuvataidetta tai vaikka jopa taidehistoriaa enkä selvittää kolmea riitaa päivässä. Valitettavan usein 45 minuuttia kestävä oppitunti sisältää hyvällä tuurilla noin 20 minuuttia varsinaista opetusta ja kaikki muu aika on sitä muuta säätöä. 20 minuutissa ei pitkälle pötkitä, mutta sen on riitettävä. Kenellä on kirjat kotona, kuka haukkuu ketä, mitä välitunnilla on sattunut ja kuka itkee käytävässä. On oppilaita, jotka eivät pysty avaamaan kirjan kantta ensimmäiseen kymmeneen minuuttiin, vaikka siitä sanoisi seitsemän kertaa. Vain siksi ettei viitsi, tai kiinnosta. Opettajan työn ristipainetta tuo lisää opetussuunnitelman sadat sivut ja oppikirjat, joita ei ehdi lukuvuodessa halutussa tahdissa koluta läpi. Eikä aina ole tarkoituskaan, mutta olisihan se toivottavaa. Eikä syy ole rakkaiden oppilaiden, ei sinne päinkään.

Uskallan väittää, että opettajan työpäivästä kuluu arjen kasvatustyöhön yli puolet. Enkä sano, ettei opettajan kuuluisi kasvattaa tai ettei se kulkisi opetustyössä käsi kädessä kaiken muun kanssa, mutta kun siihen vain kuluu niin tolkuttomasti aikaa. Eräs rehtori kiteytti opettajan työn yksinkertaiseen muotoon, opettajan tehtävä on kasvattaa ja opettaa. Opettajan työnkuvan ollessa jatkuvassa muutoksessa opettajat ovat joutuneet pohtimaan omaa rooliaan yhteiskunnassa entistä enemmän. Parhaassa tapauksessa sitä ei opettajana pelkästään jaa tietoa ja kasvata, vaan on terveydenhoitaja, psykiatri, terapeutti, tulkki, asiakaspalvelija ja äiti. Joskus myös neuvonantaja kokonaiselle perheelle. Tavoitettavissa tulisi olla kello neljänkin jälkeen ja olen kuullut vanhemmista, jotka soittivat keskellä yötä opettajalle kun teinityttö oli karannut ja tullut kotiin amfetamiinipäissään.

Opettajien ammattililiitto OAJ määrittelee opettajan työnkuvan seuraavalla tavalla. ”Opettajan tehtävänä on tukea ja edistää lasten, nuorten oppimista ja osaamisen kehittymistä. Opettaja tukee yksilöiden kasvua itsenäisiksi ja vastuullisiksi yhteiskunnan jäseniksi, joilla on tarvittavat tiedot ja taidot toimia muuttuvissa toimintaympäristöissä. Opettajan työ on asiantuntija- ja ihmissuhdetyötä, jolla on merkittävä rooli yhteiskunnan ja talouden vakauden, hyvinvoinnin, kestävän kehityksen ja työllisyyden tavoittelussa.” Aikamoinen toimenkuva ja jumankauta me ollaan ylpeitä siitä. Kunpa vain muutkin kantaisivat kortensa kekoon ja tässä osoitan vanhempia, isovanhempia, naapureita, tuttuja ja jokaista joka on aktiivinen yhteiskunnan jäsen. Afrikassa on sanonta, että tarvitaan koko kylä kasvattamaan lapset. Vaikka kyse olisi vain kauppaan menosta ja matkalla ohimennen nähdystä lasten huonosta käytöksestä, tulisi siihen puuttua. Lapsi, joka huomaa että jokainen ympäristössä huolehtii hänestä, voi paremmin.

Koulussa kollektiivinen kasvatustyö onnistuu koulun ja kodin aktiivisella yhteydenpidolla ja avoimella vuorovaikutuksella. Monessa koulussa on todettu Wilma-viestien lähettämisen sijaan asioiden hoituvan parhaiten puhumalla vanhempien kanssa suoraan puhelimessa tai keskustelemalla kasvotusten lasten asioista. Valitettavasti on paljon vanhempia, joita lapsen asiat ei kiinnosta ja silloin koulun on siitä huolimatta tehtävä parhaansa. Koulupäivän jälkeen opettaja palaa arkeensa ja tällöin vanhempien ja muun yhteiskunnan on tehtävä sitä kasvatustyötä, jolla uusi sukupuolvi saa eväät elämään.

Tiivistetään. Olen sitonut 7-vuotiaan kengännauhat, luistimen nauhat, pyyhkinyt nenän ja laittanut laastarin. Olen patistanut housuun kakannutta pesemään pyllynsä ja laittamaan kakkakalsarit reppuun kotimatkaa varten. Olen soittanut kotiin lapsen tupakanpoltosta ja saanut vastauksesta huolestuneen vanhemman sijaan toiveen, että röökit voisi laittaa lapsen mukana kotiin että ne voi polttaa siellä porukalla loppuun. Olen kertonut tytöille, että poika ei saa sanoa teille ”mä teen sulle tuhmia juttuja myöhemmin”. Olen neuvonut väsyneitä äitejä ja isiä laittamaan lapsen nukkumaan ajoissa, jotta koulussa lasta ei väsyttäisi. Olen antanut tarravihkon ja muita palkintoja lapselle, joka vihdoin sai kaikki viikon läksynsä tehtyä, vaikka kukaan ei kotona patistanut tai ollut kiinnostunut. Olen puuttunut 10-vuotiaiden parisuhdekiemuroiden ja valistanut miksi huoraksi ei saa kutsua ketään. Olen kertonut somalipojalle, että muut eivät saa kutsua n-sanalla, vaikka se hänestä olisikin ihan ookoo. Olen halannut kaltoinkohdeltua lasta, joka on käyttäytynyt väkivaltaisesti toista oppilasta kohtaan, vain siksi, että olen näyttänyt miltä lämmin syli tuntuu. Niin monia ihmiskohtaloita olen nähnyt, että on vaikea hätkähtää enää mistään. Ei ole turha sanonta: I`m a teacher, what`s your superpower.

Opettajan tehtävää ei ole tehty helpoksi. Tälläkin hetkellä Suomen hallitus kaavailee radikaaleja leikkauksia koulutukseen, jotka tulevat toteutuessaan näkymään tuhansien opettajien ja avustajien työn menetyksinä. Opettajia auttaisi suuresti, jos työtämme arvostettaisiin edes sillä tavalla, että opettajilla säilyisi työpaikat ja jokainen lapsi saisi oikeudenmukaista ja tasa-arvoista koulutusta. Se myös auttaisi, että jokainen kasvattaisi jokaista. Me opettajat välitämme lapsista ja nuorista jokaista senttiämme myöten, mutta yksin emme kaikkeen pysty. Vanhempien tulee kantaa vastuu kasvatuksesta lapsensa ensisijaisina kasvattajina. Kysyä miten koulussa meni, tarkistaa läksyt ja välittää. Jokaisen ohikulkijan tulisi puuttua keskenkasvuisten törttöilyyn ja opetella komentamaan muitakin kuin omia lapsia. Ja kaikkien pitäisi muistaa, että koulutus on avain tulevaisuuden menestykseen. Me opettajat yritämme kiireen keskellä kiittää kaikesta avusta. Namaste.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s