Minna Canthia hävettäisi koulun ongelmat

”Kuitenkin puhutaan alinomaa naisen luontaisesta heikkoudesta, niin kuin muka esteenä hänen oikeuksiinsa pääsemiselle. Kasvatettakoon poikaa yhtä typerästi ja ahdasmielisesti kuin naista, puristettakoon nuorukainen kureuumiin ja katsottakoon, kuinka pitkälle hänellä voimia ja terveyttä riittää.”

Koulu on instituutio, jonka lonkerot ulottuvat jokaisen suomalaisen elämään ja jolla on tärkeä tehtävä edistää sukupuolten tasa-arvoa ja vähentää sukupuolittuneisuutta. Perusopetuslain mukaan jokaisen koulun on laadittava tasa-arvosuunnitelma ja seurattava sen toteutumista. Sen siivittämänä jokaisella koulun aikuisella on oltava sellaiset tiedot ja taidot yhdenvertaisuuskysymyksistä etteivät he pääse ummehduttamaan milleniaalien päitä binääriin juuttuneella sukupuolijaolla, tunkkaisella heteronormilla tai muilla kankeilla vanhanliiton viserryksillä. Aion kävellä otsa edellä naulaan, jos vielä kerran näen tyttö-poika-jonon, tyttö-poika-ruokalajärjestyksen, tyttö-poika-sählyturnauksen tai kuulen sanat “tyttöjen väri ja poikien väri”.

Haluan ajatella, että koulutetut opettajat ja ohjaajat tietävät roolinsa ja osaavat käyttää etuoikeuksiaan lain edellyttämällä tavalla. Lain toteutuminen on tietysti toinen asia. Kuten olemme saaneet lehdistä lukea, jopa rehtori voi käyttää Ylen haastattelussa halventavaa kieltä ja puhua koulussa tapahtuvasta seksuaalisesta häirinnästä asiana, jota “pitää vain kestää, koska sellaista se nyt vaan on.”

Niin kaunis kuin ajatus onkin, tasa-arvon edistäminen on jokseenkin irvokasta paikassa, jossa henkilökunnasta riippumattomat, ratkaisemattomat rakenteelliset epäkohdat murentavat tasa-arvoa sivistystyslaitoksen sisällä.

Hyvää tulevaa Minna Canthin ja tasa-arvon päivää. Seuraa muutama teesi.

*

Yhteiskunnan eriarvoistuminen näkyy pojissa. Olemme tilanteessa, jossa osa pojista menestyy koulussa entistä huonommin, tytöt menestyvät yleistäen kaikissa aineissa poikia paremmin ja Pisa-tutkimusten perusteella erityisesti maahanmuuttajataustaiset pojat jäävät jälkeen muista. OAJ:n tuoreen, karua luettavaa olevan tiedotteen mukaan kotouttaminen on epäonnistunut, koska ”maahanmuuttajataustaisten lasten oppimistulokset ovat kaksi vuotta kantaväestön tuloksia jäljessä” sekä ”vieraskielisten opetus ei ole Suomessa kovin tuloksellista”.

Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2017 peruskoulun oppilaista 17,5 prosenttia sai tehostettua tai erityistä tukea. Tehostetun tuen oppilaista poikia oli 64 prosenttia ja tyttöjä 36 prosenttia, erityistä tukea saaneista poikia oli 71 ja tyttöjä 29 prosenttia. Perheiden taloudelliset vaikeudet väsyttävät vanhemmat, jotka eivät jaksa huolehtia jälkikasvunsa kouluasioista. Yleisin syy erityisopetuksen järjestämiselle ovat oppimisvaikeudet, mutta perässä tulevat tunne-elämän haasteet, kielipulmat ja käytöshäiriöt. Tuen toteutuminen vaihtelee tilannekohtaisesti kunnittain.

Yle uutisoi tammikuussa, että riski syyllistyä rikoksiin kasvaa pojilla, jotka eivät jatka opintoja peruskoulua pidemmälle. Kirsti Laakson tekemän selvityksen mukaan oppilaan koulunkäynti oli sitä todennäköisemmin jäänyt peruskouluun, mitä pitkäkestoisempaa ja intensiivisempää erityisopetusta oppilas oli saanut. Jatko-opinnoista poisjättäytyminen on suoranainen riski, sukupuolesta riippumatta, syrjäytymiselle. Usein syrjäytymisen ensimmäiset merkit ovat oppimisen ja käyttäytymisen haasteet, mutta riskitekijöitä ovat elämän ei-toivotut tapahtumat: huostaanotto, koulupudokkuus, toimeentulotuelle jääminen ja työttömyys. Varsinkin ammatillisesta koulutuksesta riisutut miljoonat ovat vaikuttaneet suoraan siihen, miten suomalaiset nuoret miehet ovat viime vuosina kiinnittyneet kouluun, työelämään ja arkeen.

*

Suomalaisissa kouluissa piilee yhden tarinan vaara. Käsitteen kehittäjä on briljantti kirjailija Chimamanda Ngozi Adichie, joka kuuluisassa TED-puheessaan kertoo näin: ”Yksittäinen tarina luo stereotypioita. Ja stereotypioiden ongelma ei ole se, että ne eivät ole tosia, vaan se että ne ovat epätäydellisiä. Ne saavat yhdestä tarinasta ainoan tarinan.” Sovellan käsitettä kouluun, jossa tarinaa kertovat lähinnä valkoiset, kehollisesti toimintakykyiset, keskiluokkaiset, akateemisesti kohtuullisesti pärjänneet naisoletetut. Vaarallista on, jos tarinan kertojat eivät osaa kyseenalaistaa kertomaansa tai tunnista omaa valkoisuuttaan ja valta-asemaansa.

Monista yhdenvertaisuutta lisäävistä yrityksistä huolimatta, edustamme säälittävästi sukupuolittuneiden työmarkkinoiden EU:n huippukärkeä. Työpaikka, jonka työntekijöistä 80% edustaa yhtä sukupuolta (kuten koulu), kompuroi nolosti tasa-arvotehtävänsä kanssa. Tutkitusti ammattien valikoituminen alkaa jo alakoulusta ja sitä ohjaa opitut sukupuoliroolit. Sukupuolen ja seksuaalisuuden monimuotoisuus, kuten muidenkaan vähemmistöjen olemassaolo, ei näy koulun henkilöstössä. Iloisena poikkeuksena pääkaupunkiseutu, jonka kouluissa tapaa monikielisiä ohjaajia, kulttuuritulkkeja ja koulunkäynninohjaajia, jotka edustavat taustoiltaan erilaisia suomalaisia. He eivät kuitenkaan ole arvovaltaisia opettajia.

Miten yliopistot varmistavat jatkossa, että opettajankoulutukseen hakeutuu suomalaisia erilaisista taustoista?

*

Kouluissa tehtyä työtä ei arvosteta yhteiskunnassa. Sukupuolittuneet työmarkkinat näkyvät koulun henkilökunnan palkkauksessa. Opettajia aliarvostetumpi naisjoukko on koulunkäynninohjaajat, joiden palkkaus ei mitenkään vastaa työn vaativuutta. Koulunkäynninohjaajat tekevät pitkäjänteistä ohjaus- ja avustustyötä, jota ilman opettajien työ olisi huomattavasti hankalampaa. Heiltä odotetaan työpaikkailmoitusten mukaan “kokemusta haasteellisten oppijoiden kanssa toimimisesta, hyviä yhteistyö- ja vuorovaikutustaitoja, vastuullisuutta ja joustavuutta toimia koulun arjessa”.

Koulunkäynninohjaajien vakituiset työsopimukset pitävät sisällään useimmiten vain 26 viikkotyötuntia, joista maksetaan palkkaa alle 2000 euroa kuukaudessa. Palkka on niin pieni, että moni ohjaaja on työvoimatoimiston kirjoilla ja saa palkan lisäksi soviteltua päivärahaa. Eikä koulu ole ainoa paikka, jossa häärää naisia pienellä palkalla. Koko julkinen sektori on täynnä naisvaltaisia aloja, joiden työntekijät ovat maksaneet palkoistaan jo kaatuneen hallituksen sotehuvit.

Usein surkeaa palkkaa selitetään 200 vuotta vanhoilla ajatuksilla kutsumustyöstä ja naisten tarpeilla hoivata lapsia, vanhuksia ja sairaita. Akavan tekemän selvityksen mukaan alhainen palkkataso juontaa juurensa 1800-luvun hyväntekeväisyystyöstä, jolloin jo pelkkä auttaminen oli palkkio sinänsä. Minna Canth oksentaisi haudassaan, jos kuulisi mihin kuoppaan Suomi on vuonna 2019 jäänyt. Yksikään miesvaltainen ala ja sen tekijät eivät sietäisi päättäjiltä tai jopa omalta ammattijärjestöltä yhtä paljon hyssyttelyä ja typeryyksiä kuin opetusala. Syytän nynnyilystä myös työn tekijöitä, koulun henkilökunnan pitäisi sanoa varhaiskasvattajien tavoin Ei leikkirahalle, kesätyöttömyydelle ja työn sisällön jatkuvalle laajenemiselle. Rouva Canth ei vastustaisi, jos me kaikki tekisimme Gretat ja painuisimme välittömästi Senaatintorille.

*

Koulutuskeskustelussa korostuu vastakkainasettelu. Keskustelu on jo pitkään pyörinyt saman narratiivin ympärillä: pojat eivät pärjää koulussa, koska koulu ei osaa kohdata poikia. Tytöt pärjäävät koulussa törkeän hyvin, syyttäkäämme siis koulua tyttöjen suosimisesta. On esitetty, että kouluttautuneet naisopettajat eivät ymmärrä poikia ja siten heidän käyttämästään kurinpidollisesta ajasta suurin osa kuluu poikien huomioimiseen. Luulen, että opettajat eivät halua kenenkään alisuoriutuvan, villiintyvän luokassa tai jättävän tehtäviä puolitiehen vain siksi ettei ole siistiä olla hyvä koulussa. Ei sovi unohtaa, että suomalainen koululaitos on lähtökohtaisesti rakennettu poikia varten, vaikkakin sen sisällä on vuosien varrella kuohunut ja tasa-arvon tuulet ovat puhaltaneet koulu-uudistusten myötä.

Tommi Kinnunen kirjoitti viime joulukuussa ilahduttavan kolumnin koskien koulun aikuisia, perustellen tarpeen henkilökunnan monimuotoisuudelle. Hänen mukaansa sukupuolien eroja korostavasta keskustelusta on siirryttävä puhumaan ihmisistä ja heidän eroistaan. Huoli pojista ei ole turha, mutta yksipuolinen narratiivi luo tarpeetonta kuvaa kahdesta täysin toisistaan poikkeavasta ryhmästä. Kaikissa sukupuolissa on tippujia ja menestyjiä.

Voisimmeko jo puhua tyttöoletettujen menestyksestä ilman, että se on muiden menestyksestä pois?

Mitä Minna sanoisi?

Kuva: Barsokevitsch Victor, kuvaaja 1894. Museovirasto.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s