Läheisenpäivä – uhka vai mahdollisuus

Kuva: www.mtv.fi

Isä silittää tyttärensä taipuisia hiuksia ja kertoo tulevansa perjantaina tarhaan viettämään isänpäivää aamupalan merkeissä. Kysyn mikä tekee isänpäivästä isälle niin tärkeän: ”Ei minulle niinkään mikään. Mutta lapselle. Isänpäivänä lapsi saa viettää aikaa isän kanssa, varsinkin etävanhempana arvostan tätä perinnettä.”

I get it. Isänpäivässä on paljon tunnetta mukana. Tulevana sunnuntaina, 12. marraskuuta vietetään isänpäivää, paitsi että ei ihan kaikkialla. Helsinkiläisissä päiväkodeissa isänpäivä on, kuten Helsingin Sanomat näppärästi muotoili, lavennettu läheisenpäiväksi. Näin toimitaan esimerkiksi Yliskylän, Jollaksen ja Kulosaaren päiväkodeissa. Ensimmäiset reaktiot. Toiset reaktiot. Kuohunta. Raivo. Kaikki meni. Meni isät, meni perinteet, meni koko traditio. ”Eivätkö ammattilaiset osaa kohdata lasten tuntemuksia?”, otsikoi Helsingin Uutiset. Viikon aikana on haastateltu poliitikosta kansanmiehen kautta päiväkodinjohtajaan ja Isät lasten asialla ry:n edustajasta apulaiskaupunginjohtajaan.

On se kumma, kun tässä maassa vihervasemmistosuvakkifeministifillarikommunistit vievät kaiken valkoisilta heteromiehiltä. Kyllä. Kaiken. Kaiken, mikä on ilmaiseksi tulla tupsahtanut muiden olemassaoloa vähättelemällä ja omia etuoikeuksia pönkittämällä. Vaikka kuinka sairaaseen esitykseen journalistit ja media on tämän salajuonen saanut kierottua, läheisenpäivä ei käytännössä muuta mitään. Paitsi sen, että se lapsi jolla ei ole isää, voi päiväkodissa viettää juhlapäivää myös esimerkiksi mummon, vaarin tai muun rakkaan huomassa. Piruvie joltakulta saattaa pamahtaa paikalle kaksi isää. Mikä tässä oikeasti pelottaa?

Onhan isän- ja äitienpäivän viettäminen todella vanhanaikaista ja typerää, jos mukaan ei mahdu mahdollisuus muista todellisuuksista. Kaikilla ei ole isää tai äitiä, joillakin kaksi ja toisilla vain läsnä jompikumpi. Olen itse ollut kohta viitisen vuotta äitipuoli, sanahirviö jota en välttämättä halua käyttää, enkä mahdu mihinkään juhlapyhään. Voisin niin monen muun kanssa katkeroitua ja piehtaroida omassa ulkopuolisuuden tunteessani – mutta valitsen paremman tien, en välitä asioista, jotka eivät ole minulta pois. Mutta arvostan näitä päiväkoteja, jotka ovat tehneet tämän ratkaisun. Se osoittaa terävää tilannetajua ja laajempaa ymmärrystä, johon moni instituutio ei noin vain suostu lähtemään mukaan.

Isänpäivä ei kaikesta vouhkauksesta huolimatta ole kovin uusi ilmiö, omat isonvanhempani eivät sitä omana aikana vielä viettäneet. Se on noin sata vuotta vanha perinne, joka saapui Amerikasta muualle maailmaan, Suomeen vasta 1940-luvulla. Jenkeistä on tullut monia muitakin juhlia, halloweenista ystävänpäivään, eikä isänpäivä ole sen erikoisempi. Yksi päivä isälle. Jokainen päivähän on isälle. Sen sijaan, että Yliskylässä, Jollaksessa ja Kulosaaressa vietettäisiin pelkkien isien päivää, päiväkodista viestitetään koteihin nyt toisin, koska ”monilla lapsilla isä ei pääse paikalle, ja siksi päiväkodeissa on haluttu avata ovia muille läheisille ihmisille: isovanhemmille, kummeilla ja ystäville.” Jotta kukaan ei tuntisi oloaan ulkopuoliseksi.

Yliopistossa inhosin ajatusta, että opettajana joutuisin väkertämään väkisin isänpäiväkortteja ja äitienpäiväaskarteluja mitä omituisimmista paperikrääsistä. Eikä ärsytys johtunut vain askartelusta vaan siitä, etten halunnut jatkaa traditiota, joka jättää ulkopuolelle joukon ihmisiä. Isänpäivä ja äitienpäivä meni lapsena samalla rutiinilla. Tein koulussa kortit ja annoin sunnuntaina juhlakalulle. Joskus poimittiin valkovuokkoja, jos niitä löytyi.  Juotiin kahvit ja teet, tehtiin aamupaloja sänkyyn ja annettiin jotakin pientä korttien ja kukkien lisäksi. Se siitä, aamuinen juttu. Isän -ja äitienpäivä näkyy edelleen koulussa lähinnä korttien tekona ja tiettyinä perinteinä. Omalla työpaikalla ekaluokkalaiset kutsuvat isät aamukahville ja opettajat luokkineen järjestävät mukavaa tekemistä lapsille ja isille. Vastaava juhlinta on myös äideille. Tällaista ei ollut silloin kun itse olin lapsi.

Kun sitten päädyin alakouluun töihin koin sanomattomaksi pakoksi tuhertaa ne vuotuiset veneily- ja eräilyaiheiset kortit isänpäiväksi ja hassunhauskat leipurikortit äitienpäiväksi. En uskaltanut poiketa tästä kaavasta, vaikka koin sen jo opiskeluaikana todella puuduttavaksi. Jos satuin opettamaan eri ryhmiä, ei voinut tehdä samoja kortteja, koska vaarana oli että sisaruksilla olisi siten identtiset kortit marraskuun tai toukokuun sunnuntaina kourassa. Omaa korttiahdistustani helpottaakseni tein jo vuosia sitten kansion, johon keräsin kaikki kortti-ideat, jotka ikinä olin toteuttanut. Ja joka vuosi olen miettinyt uudelleen mistä tämä kortinväkerryspakko tulee. Voisinkohan vain lopettaa korttienteon? Huomaisiko edes kukaan?

Mutta, teen edelleen kortteja oppilaiden kanssa. He innostuvat hommasta vaihtelevasti. Kortteja ei ole tähdellistä osoittaa juuri isälle tai äidille, vaan opettajana koen tärkeäksi korostaa lasten kuullen, että kortin saa tehdä kenelle vain. Tämä ei kuitenkaan poista sitä ongelmaa, että teemme kortit nimenomaan isän- tai äitienpäivää varten. Kirjaimellisesti.

Soitin isälleni kysyäkseni mielipidettä asiaan. Kanta oli selvä (puheluun osallistui myös äitini ja siskon mies, koska soitamme ja vastaamme aina kaiuttimet päällä). Isäni mukaan äitienpäivä on tärkeämpi, koska se on vanhempi perinne. Äitini sanoin päivän tärkeys kiteytyy siihen, että saa muistaa äitiä ja isää. He arvasivat, että kysyn seuraavaksi läheisenpäivästä, eikä minun tarvinnut edes mainita asiaa ennen kuin sain siitä kommentit:

”Läheisenpäivä tulisi saada vanhojen perinteiden rinnalle, mutta ei päälle.”

”Mitäpä jos jollakulla ei ole tarhan aamupalalla isää ja se nököttää siellä nurkassa surkeana, kun muuta faijat heittää yläfemmoja lastensa kanssa?”

”No se voi ottaa vaarin sinne.”

”Eli läheisenpäivän tyyliin?”

Hiljaisuus. Niin, ehkä koko kuviossa ärsyttääkin enemmän nimi kuin sisältö, se mitä läheisenpäivä todella tarkoittaa. Ja se,  että se on nostettu esiin ja siitä puhutaan isänpäivän kanssa samaan aikaan, päällekkäin. Kyse on kuitenkin yhdestä sanasta, yhdestä päiväkodin ja koulun juhlasta, jonka uudelleen nimeäminen saattaa pelastaa jonkun päivän. 

Miksi meidän on vaikea kohdata uutta? Onko erityisen suomalainen piirre vastustaa ensin kaikkea ja hyväksyä vasta sitten kun on pakko? Annettaisiinko ajatuksen ensin marinoitua hetken, ennen kuin teilataan epäonnistuneena? Mietitäänkö kunnolla mitä vaa`alla on? Mitä me menetämme jos hyväksymme sittenkin tämän?

Isänpäivän lavennus läheisenpäiväksi on loppujen lopuksi aika osuvasti muotoiltu. Laajennetaan, avarretaan ja mennään eteenpäin. Tehdään näistä juhlapäivistä kaikille mahdolliset, koska se ei ole keneltäkään pois. Näin toimitaan tulevalla viikolla muutamassa helsinkiläisessä päiväkodissa, joten take a chill pill. Isänpäivä on ja pysyy. Äitienpäivän kanssa toimitaan kyseisissä päiväkodeissa samalla tavalla, mutta päivä ei jää viettämättä, koska se on asetuksella säädetty viralliseksi liputuspäiväksi. Valkovuokot tulee kerättyä ja kortit tehtyä, kotona tai koulussa. Ja annettua sille ihmiselle, joka on rakas ja tärkeä.

Mainokset

4 vastausta artikkeliin “Läheisenpäivä – uhka vai mahdollisuus

  1. Mitä, jos koulu keskittyisi tärkeimpään tehtäväänsä, ja jätetään nämä perhepiirin juhlat kotiin. Ei tarvitsisi miettiä tällaisia teennäisiä asioita sinun tai median.

    Tykkää

    1. No sehän olisi mukavaa. Kommentoin läheisenpäivää, koska keskustelu liittyi kouluun ja erityisesti varhaiskasvatukseen. Minulle saa ehdottaa kirjoitusaiheita, otan ideoita mielelläni vastaan!

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s