Oksensin kaksitoista vuotta kympit todistukseen

ihmeita%cc%88

”Kukaan ei tule kyselemään kuudennen luokan todistusta, siitä voi samantien tehdä vaikka lennokin, jos se ei miellytä.”

Näin tokaisi Maarit Korhonen eilen Ylen A-studiossa, jossa viime vuonna syystäkin valittu Vuoden luokanopettaja keskusteli lukio-opettaja Pekka Peuran kanssa arvioinnista. Olen Maaritin kanssa samoilla linjoilla; on hullua antaa neljäsluokkalaiselle todistukseen vitonen tai kutonen. Halusimme tai ei, numero leimaa pientä ihmistä tarpeettomasti. Kun itseluottamusta ja itsetuntoa ei meille suomalaisille muutenkaan ole kauhalla kaadettu, on koulun aika ottaa radikaali niskalenkki tässä asennemuutoksessa: Hei! Meillä kaikilla on vahvuuksia ja koulun tehtävä on löytää ne! Ei lytätä, ei leimata eikä ennakoida tulevia pettymyksiä.

Opettaja ei enää uuden opetussuunnitelman mukaan arvioi oppilasta vaan oppimista. Arviointi ei ole osaamisen mittaamista. Lause, jonka olen kuullut kyllästymiseen asti, mutta jota on vaikea käsittää. Se on vaikea sisäistää, vaikka tekisi juuri kyseistä työtä ja vaikka se saattaa olla suomalaisen peruskoulun paras innovaatio sitten ilmaisen kouluruoan. Arvioinnin tulee koulussa olla jatkuvaa ja perusteltua ja se kaikessa yksinkertaisuudessaan tarkoittaa oppimisen aikaista toimintaa, jolla ohjataan kohti opetussuunnitelman tavoitteita. 

Toinen huippukehitelmä on itsearviointi. Koulussani on käytössä kollegani kehittämä loistava itsearvoinnin väline, Iloisen oppimisen talo. Opetussuunnitelma on purettu taloksi ja sen kerroksiksi, joiden pohjaa pitää kasassa enemmän tai vähemmän vakaa pohjakerros, joka koostuu käytöksen ja työskentelytaitojen tavoitteista. Oppilas värittää vuoden aikana IOT:hen oman luokkatasonsa mukaiset tavoitekerrokset sen mukaan, missä hänestä hänen oma osaamisensa kullakin hetkellä on koskien jokaista opetussunnitelman yksittäistä tavoitetta. Opettaja käy kesken vuoden oppilaan ja huoltajan kanssa tavoitekeskustelussa kerrokset läpi ja lisää kerroksiin omat huomionsa. Keväällä tavoitteisiin palataan viimeisen kerran ja katsotaan kuinka paljon voi värittää lisää eli mitkä tavoitteet ovat täyttyneet.

Sanallinen arviointi ja itsearviointi kuumentavat tunteita yksinkertaisesti siksi, että niihin ei olla totuttu. Äitini kertoi pari vuotta takaperin kuinka sairaalan naiset tulivat esimiehen huoneesta kyynelehtien ulos työpaikan aloitettua kahdenkeskiset kehityskeskustelut. Uudelle sukupolvelle kehityskeskustelut ovat yhtä arkipäivää kuin määräaikainen työsopimus, kiky, sote, koulutusleikkaukset ja Juha Sipilän Terrafame-pokka. Mikään ei ole vuoden aikana herättänyt yhtä paljon koulussa keskustelua kuin perinteisen numeroarvioinnin siirtyminen osittain tai kokonaan sanalliseksi. Sanalliseen arviointiin on totuttu aiemmin alaluokkien puolella, mutta jatkossa kouluissa on vapaus jatkaa sitä jopa kahdeksanteen luokkaan asti. Asiasta päättää kukin kaupunki itse ja sen sisällä omat yksiköt eli koulut. Omissa työyhteisöissäni tämän mittakaavan päätökset ovat yleisesti hoituneet opehuoneäänestyksillä. Nykyinen työpaikkani on kallellaan siirtymisestä sanalliseen arviointiin, joka vasta alakoulun viimeisillä luokilla muuttuu numeroarvioinniksi.

En kannata oppiaineiden eriarvoistamista arvioinnin vuoksi. En sitä, että musiikista ei anneta numeroa, vaikka matematiikasta annetaan. En sitä, että sanallisesti arvioidaan äidinkielen tavoitteiden täyttymistä, mutta kuvataide mainitaan vain pienellä präntillä todistuksen alareunassa yhtä valjulla lauseella kuin ”oli paikalla, kiva juttu”. Olen äänestänyt sanallisen arvioinnin puolesta ja kannatan lausepankkeihin siirtymistä. Lausepankit eivät kuitenkaan saa jäädä kolmiportaisiksi erinomainen, hyvä, tyydyttävä– asteikolle, vaan niihin on sisällytettävä konkreettisia lauseita tai muuten muutos ei ole numeroita kannustavampi. Syy, miksi kannatan sanallista arviointia numeroiden sijaan, johtuu omasta kouluhistoriastani.

Olen ollut epätavallinen kympin oppilas, koska koulumenestykseni salaisuus oli koko peruskoulun ajan puhdas ulkoa opettelu. Lisäksi kyseenalaistin auktoriteettikammoisena mielelläni lähes kaiken saamani opetuksen, mikä ei ollut välttämättä huono asia. En ymmärtänyt miksi koulunkäynti perustui muistitekniikassa pärjäämiseen eikä oppilaslähtöiseen asioiden tutkimiseen. Edelleenkään en ymmärrä miksi biologiassa opetellaan ulkoa lintujen ja kasvien nimiä tai miksi matematiikassa ei saa käyttää sopivissa kohden laskinta.

Olin surkea alaluokilla. Levoton, huonokäytöksinen ja usein jälki-istunnossa. Ainoa asia mikä kiinnosti, oli piirtäminen, mutta kun sitä ei saanut tehdä jatkuvalla syötöllä, keskittyminen ei riittänyt opiskeluun ja varsinkin matematiikka tuotti täyttä tuskaa. Ensimmäisen luokan koulutodistukseen opettaja oli valinnut olemistani kuvaaviksi lauseiksi muun muassa seuraavat kaunokaiset: ”kielenkäyttösi ei aina ole asiallista”, ”tarvitset valvontaa” ja ”keskityt liikaa muiden asioihin”.

Viidennellä luokalla koin pienen ihmeen ja aloin janota menestystä, koska tiesin mitä älykkäistä ihmisistä ajateltiin. Motivaationi koulua kohtaan kasvoi parhaan ystäväni kautta, joka menestyi koulussa huomattavasti itseäni paremmin. Kyseessä oli tavallaan vertaispalautesykli, joka ryöpsäytti sisääni motivaatiotulvan kuin adrenaliinipiikin ja pienellä panostuksella aloin pärjätä. Peruskoulun päättötodistuksessa komeilikin lopulta kahdeksan kympin rivi. Ilmaiseksi tämä ei kuitenkaan tullut. Kymppijahti aiheutti vuosia kestävän kroonisen vatsamigreenin ja muistan joutuneeni puhutteluun, jossa opettaja kehotti ottamaan iisimmin tai saisin vatsahaavan ennen kuin täytän neljäkymmentä. En opiskellut itseäni varten vaan kokeita ja todistuksia varten. Ilman numeroita olisin ottanut peruskoulun rennommin ja säästynyt usealta närästyslääkereseptiltä.

Muistelin ulkoa koetta varten olennaiset asiat, usein kaiken kirjasta ja oksensin tiedot kokeessa paperille mahdollisimman sulavasti, jotta pystyin jatkamaan elämääni teemojen parissa joista olin oikeasti kiinnostunut: taide, taidehistoria, musiikki, yhteiskuntaoppi, politiikka, tiede sekä kaikki jolla voittaisin isäni Trivial Pursuitissa. Biologian ja maantiedon taitoni ovat tänäkin päivänä surkeat, en lukenut kumpaakaan juurikaan edes lukiossa (taidepainotteisessa sain opiskella ne taiteena), joten olen joutunut preppaamaan melkoisesti aikuisena. Kuutisen vuotta sitten, kun menin töihin alakouluun harjoittelin illat jakokulmaa ja pinta-alojen laskemista. En osaa enää derivoida saati muista ulkoa kaikkia sijamuotoja. Peruskoulun oppisisällöt oli kuitenkin yhdeksässä vuodessa helppo oppia, vaikka syvällistä tuntemusta asioihin ei ole olisi syntynyt. Kymppi riitti todistukseen viis siitä opinko asiat oikeasti.

Lukiossa koulustressi helpotti, vaikka jahtasin edelleen numeroita. Päätin, etten aio sairastua koulun takia ja lopetan stressaamisen numeroista viimeistään sitten kun pääsen yliopistoon. Onneksi sain heti paikan, koska päätökseni piti. Ja niille, jotka murehtivat gradujen päälle, Maaritin vinkki toimii heillekin: kukaan ei kysele perään.

Minua ei ole koskaan ollut helppo opettaa ja koulussa usein tuntui, että en saanut sellaista opetusta, jolla olisin voinut kehittää omia lahjojani pidemmälle. Varsinkin kuvataiteessa. Kun taannoin keskustelimme opettajainkokouksessa arvioinnin suunnasta, moni opettaja yllätyksekseni kommentoi, että he eivät tiedä miten arvioida oppilasta, joka saa aina kympin. Luulen, että kyseessä on enemmänkin pelko siitä, että opettajalla ei ole tarjottavaa oppilaalle opetussuunnitelman sisältöjen lisäksi. Eikä tarvitsekaan olla. Kymppi ei enää perustu pelkkiin kokeisiin ja tuntiaktiivisuuteen. Arviointi on kaikkien parhaaksi ymmärretty paljon kokonaisvaltaisemmaksi kuin omana kouluaikanani. Silti ei opettaja voi vaipua samaan paatokseen kuin ysiluokan kuvataideopettajani, joka arvuutteli palautekeskustelussa antaako kympin vai ysin todistukseen, koska ”Elina, kukaan ei voi saada kaikesta kymppiä”. Kyllä voi. Mutta kertooko pelkkä numero mitään osaamisen laajuudesta? Motivoiko kymppi oppimaan lisää? Motivoiko vitonen tekemään ensi vuonna asiat paremmin? Ja mikä on paremmin? Ei ainakaan se, että opettelee fysiikan ja kemian kaavat ulkoa ymmärtämättä mitään todellisista kemiallisista tai fysiologisista asioista.

Arvioinnin tulee perustua opetukseen ja sille mitä on osattava on opettajan asetettava raja. Kun tavoitteet täyttyvät, arvosana määräytyy osaamisen mukaan. Vai pitääkö sen mennä näin? Jos oppilas ylittää tavoitteet ja enemmän, tuleeko meistä pelokkaita että hän osaa enemmän kuin me opettajat? Tähän ei tulisi sortua, uuden oppimisella ei tule olla rajoja ja kukaan ei voi osata kaikkea. Enemmän toki kuin opettaja, mutta siitä pitää olla vain onnellinen. Kuvataiteessa vasta lukio-opettajani kykeni opettamaan minulle jotain uutta. Ja se oli luottamus itseeni. Jos olisin täyttänyt aikoinaan itse Iloisen oppimisen talon tavoitekerroksia, olisin ymmärtänyt koulunkäynnin ihan muuna kuin se oli. Vasta opettajana olen ymmärtänyt mitä oppiminen on. Ja ylipäänsä mitä oppimisella on tekemistä oikean elämän kanssa. Koulumenestys ei tee onnelliseksi eikä Pisa-tulokset ole tehneet lama-ajan lapsista sen seesteisempiä aikuisia kuin muistakaan.

Nyt opetan oppilaita, jotka ovat täysin päinvastaisia kuin itse olen ollut. Opetan armollisuutta ja itsetuntemusta. Opettajan paras hetki on se, kun hän saa tehtyä itsensä hetkeksi tarpeettomaksi. Yksi hyöty kahdentoista vuoden paperille oksentamisesta sentään on, että voin opettaa muille mitä ei kannata tehdä ja olla itse osana sellaista muutosta, jonka haluan koulumaailmassa ja lasten hyvinvoinnin saralla nähdä. Todellista älykkyyttä on huomata omat rajansa ja silloin kun tuntee osaavansa kaiken, tajuta, ettei oikeasti osaa yhtään mitään. Kaikkea ei tarvitse osata, eikä kaikessa pärjätä. Tarkoitus on löytää oma juttunsa, oli se sitten taide, jalkapallo tai talojen maalaaminen. Oppimista ei ole vain yhdenlaista toivottua vaan tarvitsemme oppijoita joka saralle myös tulevaisuudessa, ihan noin työmarkkinamielessä.

Eikä kirjaviisaudella tehdä loppujen lopuksi muuta kuin voiteta isä Trivial Pursuitissa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s