Suomi, Syyria, sota ja mun vaari

Jo useampi vuosi sitten taannoisen työpaikkani opettajainhuoneessa puhuimme opettajien kesken kuinka maailmanpolitiikkaa seuraavina voimme ennustaa tulevien oppilaidemme kotimaat ja sen, kuinka tärkeäksi työmme tulee onnistuneen kotouttamisen ja kielen opettamisen myötä. ”Tulemme opettamaan paljon syyrialaisia, jos levottomuudet alueella ei lopu”, totesi joku. Tästä on helposti nelisen vuotta ja tiedämme, mitä alueella on tapahtunut. Jotain hyvin sydäntäsärkevää.

Tänä syksynä Suomen kouluihin ovat astuneet ensimmäiset aikamme suurimman humanitäärisen kriisin myötä maahamme turvaan saapuneet lapset ja nuoret, lähinnä Lähi-Idästä ja Afrikasta. Meillä opettajilla on paljon opittavaa ja ymmärrettävää siitä, kuinka suomalainen koulu voi tarjota opetusta ihmisille, jotka ovat kokeneet asioita, joita mielemme eivät edes voi käsittää ja siitä kuinka kohdata lapsi, joka on selviytynyt sodasta.

Viime keväänä annoimme osana kestävän kehityksen ilmiö-kokonaisuutta kollegojen kesken kahden luokan oppilaille kotitehtävän, jossa heidän tuli määrittää oma suhteensa sotaan. Lapset, jotka olivat tuolloin 9-11-vuotiaita osasivat jokainen kotona tehtyjen haastattelujen kautta kertoa oman perheensä kokemuksista. Pystyimme kokoamaan linkkejä muun muassa Vietnamin sotaan, talvisotaan, Somalian sisällissotaan, Kongon sotaan ja Persianlahden sotaan. Se, että pienet lapset pystyivät hahmottamaan perheensä tilanteet osaksi konflikteja oli herättävää ja absurdia, toisaalta yhdistävää ja mahdollisuus keskustella jostain kivuliaasta, joka on kaikille yhteistä. Tehtävä poiki hyvää keskustelua ja olemme jatkaneet siitä tänäkin vuonna, viimeksi Yhdysvaltojen vaalien yhteydessä yhteiskuntaopin tunnilla. Lisäksi me aikuiset kerroimme omat tarinamme.

Syksyllä 2000 perheeni saattoi haudan lepoon isoisäni, joka selvisi kahdesta sodasta, yksijalkaisena perusti puolisonsa kanssa sotien jälkeen perheen ja kasvatti viisi lasta. En tiedä paljoakaan hänestä, enkä koskaan oppinut tuntemaan häntä. Isäni mukaan hän ei koskaan puhunut sodasta ja mysteeri, joka verhosi isoisääni kiehtoi minua jo nuorena. Heränneenä naiivina teinipasifistina kirjoitin äidinkielen aineen, jossa pohdin isoisäni tavallisen miehen taakkaa sodassa ja eritoten sitä kuinka monta ihmistä hän oli tappanut. Luetutin aineen isälläni, joka ei sanonut sanaakaan. Lukioikäisenä valokuvasin taidekurssille paikkoja, joista paikkakuntani miehet olivat lähteneet sotaan, paikkoja joihin he kokoontuivat ja joista osa ei koskaan palannut. Opettajan mielestä minusta piti tulla valokuvaaja ja kuvista tulikin itselleni tärkeitä, eikä vähiten opettajan kommentin takia. Säilytän kuvia edelleen niille varatussa kansiossa makuuhuoneeni lipastossa. Oma vaarini tuli elävänä kotiin talvisodasta ja haavoittuneena jatkosodasta. Paikallislehden artikkeli hänen ihmeellisestä selviytymisestään on liimattu perheeni albumiin, sinne johon on kerätty lehtileikkeitä meidän merkkijutuista.

Olen kuullut ja lukenut tarinan kymmeniä kertoja, mutta silti se hämmästyttää edelleen. Mies, joka viimeisillä voimillaan huusi keskellä rintamaa apua toinen jalka kranaatinsirpaleen hajoittamana ja jonka urhea toveri veti verisenä kenttäsairaalaan, samalla kun vieressä seisova sotilas totesi ääneen: ”turha tätä on kantaa mukana”, oli vaarini. Ilman  tuota periksiantamatonta, haavoittunutta kantanutta sotilasta, minua tai sisaruksiani ei olisi olemassa. Ja vaikka vaari eli 85-vuotiaaksi asti ja kärsi alzheimerin ja parkinsonin taudin kourissa viimeiset vuodet, pidin häntä aina vahvana ihmisenä. Potkimme lapsena hänen puujalkaansa ja kurkimme sängyn alle, jossa sitä pidettiin, kun se ei ollut asetettuna paikoilleen. Vaarini harteilla oli sankarin viitta.

Olen tutustunut viime vuosina kirjallisuuteen, jossa puhutaan siitä, kuinka me kasvamme, mitä opimme vanhemmiltamme ja kuinka siirrämme ne tavat omiin suhteisiimme. Se, miten vanhempamme on kasvatettu, heijastuu omaan kasvatukseemme ja omiin lapsiimme. Samalla olen alkanut pohtia oman vaarini puhumattomuutta ja sen vaikutuksia omaan isääni ja sitä kautta itseeni.

Suomalaisista kodeista lähti vuosina 1939–1945 talvisotaan, jatkosotaan ja Lapin sotaan noin 700 000 miestä ja naista. Heistä noin 600 000 palasi takaisin, mutta ei samanlaisina kuin lähtiessään. Sodan ajan lasten tarinoita on koonnut yhteen muun muassa Erkki Kujala, joka on sota ajan lapsi itsekin. Kokemuksia yhdistänee lasten nopea lapsuuden loppu ja etäiseksi jäänyt suhde rintamalle lähteneeseen isään. Yksi sukupolvi ei pysty pyyhkimään käsittelemättä sodan haamuja mielistään, vaan sodan arvet saattavat hyvinkin kummitella myös meissä lapsenlapsissa. Osa kertoo hengissä palaneesta, mutta oudoksi muuttuneesta isästä, joka oli hiljainen, ahdistunut ja käytti alkoholia liikaa. Oma vaarini oli raitis mies, mutta hän ei puhunut sotamuistoista kuin omille hengissä säilyneille veteraanitovereilleen, ja kenties edesmenneelle isoäidilleni.

Samanlaisia tutkimuksia sota-ajan lasten kokemuksista on kerännyt amerikkalainen Helen Epstein, jonka vanhemmat selvisivät holokaustista ja jonka lapsuutta varjostivat vanhempien pakonomainen tarve suojella lastaan kaikelta satuttavalta tiedolta koskien sota-aikaa ja jonka äidin masennusjaksot aiheuttivat kestämättömän taakan naisen elämään. Sota-ajan kokemuksista ei Suomessa vieläkään puhuta avoimesti ja niihin liittyy paljon kätkettyjä tunteita. En ole varmasti lähisukuni ensimmäinen henkilö pohtimaan vaarini sodan jälkeisen käytöksen vaikutuksia perheeseeni, mutta jos asiasta on puhuttu, se on tehty hiljaa ja huomaamatta. Toinen maailmansota ei vaikuttanut vain miehiin, vaan myös naisiin, joiden rooli muuttui totaalisesti kotona ja työelämässä. Suomessa on puhuttu jopa koko kansakunnan traumasta, sota oli niin merkittävä tekijä myös suomalaisen sielunmaiseman kannalta, että sen vaikutukset näkyvät edelleen politiikassa ja yhteiskunnan eri toimiasteilla. Ylipäänsä tavassamme pärjätä sisulla ja sinnillä, vaikka yksin.

Traumapsykoterapeutti Paula Pettersson on kirjoittanut aikuisten kokeman trauman siirtymisestä lapsen traumaksi. Hän kirjoittaa: ”Lapsen ja vanhemman välinen ongelmallinen kiintymyssuhde tulee monesti näkyviin lapsen sosiaalisissa kontakteissa toisiin lapsiin ja aikuisiin. Vanhempi ja päiväkoti tai koulu voivat olla tuskastuneita lapsen vaikeaksi koettuun käyttäytymiseen, ja niin lähdetään hakemaan apua lapselle. Usein taustalla näyttää kuitenkin olevan vanhemman ja lapsen välinen suhde, jossa suunnistaminen on alkanut vanhemman omassa lapsuudessa sisäistyneiden suhdekokemusten määrittämän kompassineulan mukaan.” Aikuisen kokema trauma voi siirtyä lapseen ongelmallisena käytöksenä ja levottomuutena. Vanhempien käytös voi aiheuttaa lapsessa ristiriitaisia tunteita. Traumatisoituneet vanhemmat myös Petterssonin mukaan ymmärtävät lapsensa etua ja toivovat saavansa ammattiapua vanhemmuuteensa, jos sitä vain on tarjolla ja sitä osaa oikea henkilö heille antaa. Pettersson lisää: ”Jotta vanhemman trauma ei siirtyisi seuraavalle sukupolvelle, herkässä kehitysiässä olevan lapsen ehkä elinikäiseksi taakaksi, tavoitteena on auttaa traumatisoitunutta vanhempaa löytämään yhteys hänen omiin mielensisäistä turvallisuutta edustaviin sisäistyksiinsä.” On edettävä pieninkin askelin. Jos opettaja ja vanhempi muodostavat sellaisen luottamussuhteen, että kokemuksista voi puhua, voi opettaja vinkata vanhemmalle apua. Tässä tosin täytyy olla todella herkkänä ja jos epäilee ottaa asiaa esiin, voi siitä puhua ensin esimerkiksi lastensuojelun työntekijälle. Helpottaa jos perheessä sellainen tukihenkilö on jo valmiina.

Kohtaan työssäni paljon lapsia, joiden vanhemmat tai koko perhe on kokenut sodan. Lapsi leikkii ja opiskelee, mutta saattaa olla ylivilkas, etäinen, impulsiivinen tai aggressiivinen. Nämä piirteet täsmäävät niihin lasten piirteisiin, joita on tutkittu tulleina sodan runtelemista maista. Lapsilla on myös usein tavallista korkeampi stressitaso ja heillä saattaa esiintyä unihäiriöitä, masennusta ja vierastamista. Psykologi Sirkku Suikkanen kuvailee tilannetta näin: ”Lapsi voi pakonomaisesti toistella symboleja tai sanoja tai alkaa vältellä joitakin tilanteita, joiden ei välttämättä tarvitse olla tekemisissä traumakokemuksen kanssa. Ala-asteikäisillä lapsilla ilmenee usein traumatapahtumaan liittyvää aikajärjestyksen ja eri tapahtumien sekoittumista lapsen muistellessa tilannetta.” Mitä enemmän asiasta luen, sitä enemmän vakuutun siitä, että opettajien koulutukseen on lisättävä pakollinen kurssi aiheesta. Meidän on pakko tietää, kuinka auttaa traumatisoitunutta lasta.

Kun ymmärsin kaiken, tämän yhteyden ja sen, miksi minun on ollut vaikea luoda yhteys tiettyihin oppilaisiini, ymmärsin että opettajana minun on hellitettävä ja suhteutettava lapsen hyvinvointi koulunkäynnin edellytykseksi monimutkaisemmalla tavalla kuin olen koskaan ajatellut. Vaadin vähemmän niissä asioissa, joissa koulu voi joustaa, yritän auttaa lasta stressitason laskemisessa ja ennen kaikkea opettaa tavalla, joka ei jätä lapselle oloa, että hän ei riitä, hän ei pysty tai että tehtävät ovat liian vaikeita. Olen vähentänyt läksyjä ja teen niitä mielummin lapsen kanssa yhdessä koulussa, välitunneilla ja silloin kun muut ovat jo lähteneet.

Olen myös oppinut itsestäni. Siitä miten käyttäydyn omissa ihmissuhteissani ja miten liityn omaan perheeseeni. Ennen kaikkea kuinka kohtaan vanhempani ja kuinka he kohtaavat minut. Miten puhumme ja kommunikoimme. Meissä jokaisessa näkyy sota ja sen seuraukset. Meissä jokaisessa on läsnä sodan arvet ja traumat. Meillä jokaisella on oma tarina kerrottavamme ja jokaisella meillä on joku joka kuuntelee. Voisitko sinä olla sellainen toiselle.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s