5 asiaa erityisopetuksesta, joita kukaan ei kehtaa sanoa ääneen

pisteet

1. Erityisluokka on väärinkäsitys

Kun kesällä sanoin ottavani uudeksi ryhmäkseni erityisluokan, sain osakseni kauhistuneita kommentteja. Mielikuva erityisluokan järkyttävyydestä on todella juurtunut syvälle. Kuka voi moittiakaan, sillä omatkin kouluaikaiset mielikuvani olivat kauan yhtä veret seisauttavia kuin Hitchcockin Linnut. Tarkkailuluokka, tai tuttavallisesti tarkkis koostui omana peruskouluaikanani paikkakunnan kovapäisimmistä lapsista. He olivat ongelmanuoria, jotka puhkuivat sieraimistaan posket punaisina väkivaltaa, jos heidän suuntaan ruokalassa vahingossakaan jäi silmä lepäämään hetkeksi liian pitkäksi aikaa. Osa erityisluokan lapsista oli ulkonäöltään meistä muista poikkeavia, osa täysiä reppanoita. Sellaisia, joilla ei olisi samoja mahdollisuuksia edetä elämässä kuin muilla, ajattelin. Lapsena minua hieman kävi jopa sääliksi tarkkisluokan oppilaat, koska omaan alemman keskiluokkaiseen hikipinkosilmääni näytti siltä, etteivät he olleet elämässä lainkaan kiinni. Voi raasut.

Omalla yläasteellani toimi myös klinikka. Luokka, johon opettaja lähetti normiluokalle integroidun erityisteinin paiskomaan kirjoja seinään, jotta muut oppilaat pystyivät tekemään matikkaa omassa luokassa rauhassa. Tämä oli sitä kultaista aikaa, kun koulupsykologeja oli joka koulussa, kuraattoria näki useammin kuin kerran kuussa ja keittössä tehtiin perunamuusi alusta asti ihan itse. Klinikalle olisi edelleen tarvetta, sillä se ratkaisisi monta työrauhaongelmaa kertaheitolla. Mutta muusiin ei taida olla palaamista, kaikkea hyvää ysäriltä ei voi saada takaisin.

Tunsin nykyisen opetusryhmäni jo viime vuodesta ja tiesin mihin ryhdyin. Silti ilman yllätyksiä kuluneet neljä kuukautta eivät ole rullanneet. Erityiskasvatusta opiskelleena aineenopettajana ja jo vuosia integroituja erityisoppilaita opettaneena olen ilokseni saanut uuden työn myötä tuulettaa railakkaasti myös omia mielikuviani erityisopetuksesta. Ensimmäisenä ja tärkeimpänä mielikuvaa erittäin hankalista oppilaista.

Suurin osa erityisluokkien lapsista on aivan ihania tyyppejä. Luovia, urheilullisia, monilahjakkaita, hyväkäytöksisiä ja sympaattisia ihmisiä. He avaavat opettajalle oven aamulla ja rientävät apuun pienimmässäkin pulmatilanteessa. He puhuvat rasismista ja Trumpista, lukevat lehtiä ja katsovat uutisia. He ovat kiinnostuneita mangasta ja tulivuorista, osaavat monia eri kieliä ja opettavat opettajaa päivittäin olemaan parempi pedagogi.

Suomessa erityisen tuen päätöksellä opiskelee noin 40 000 lasta. Yleisestä harhaluulosta poiketen, väitän että erityisluokilla opiskelee Suomen älykkäimpiä lapsia. Nämä lapset hyötyvät oppimisen tai käytöksen pulmien vuoksi pienryhmästä ja saavat kaipaamaansa tukea opiskeluunsa. Kyllä, osa lapsista kärsii hyvin vakavista käytöshäiriöistä, sellaisista jotka usein estävät työhön keskittymisen, mutta onnistuessaan he pärjäävät uskomattomattoman hyvin erilaisissa ongelmanratkaisutilanteissa, ovat sosiaalisesti älykkäitä ja käyttävät edistyksellisiä oppimisstrategioita. Erityisluokilla on myös Sademies-tyyliin varsinaisia virtuooseja. Lapsia, jotka eivät ymmärrä sosiaalisia suhteita lainkaan, mutta pärjäävät loistavasti muistamista vaativissa tehtävissä.

pisteet

2. Kotikasvatus siirtyy opettajalle

Ymmärtävätkö kaikki suomalaista koulua? luki viime joulukuisessa Ylen uutisten jutussa. Haastateltavat erityisluokanopettaja ja avustaja (nimet muutettu arkaluonteisen aiheen vuoksi) avautuvat sanoja säästelemättä erityisluokka-arjesta, jossa kantasuomalaiset ja maahanmuuttajataustaiset oppilaat erilaisina ongelmineen aiheuttavat työnsarkaa kasvattajille.

Haastateltavat nostivat esiin asioita, jotka ovat itsellenikin työssäni arkipäivää, kuten: huoltajat eivät osaa suomea ja oppilaspalavereihin tarvitaan aina tulkki, vanhemmilla on todella absurdeja käsityksiä siitä mitä on kotikasvatus (jutussa mainitaan maahanmuuttajataustaisuus, tämä on kokemukseni mukaan aivan yleistä kulttuurista riippumatta), moni jättää käyttämättä wilmaa ja on aina tiedostamaton koulun asioista (osa täysin tarkoituksella), opettajat eivät aina tiedä mitä kuuluu kunkin uskonnon tapoihin (osa oppilaista ei saa tanssia tai laulaa, piirtää silmiä tai ihmisiä, vaikka Opetusvirasto tarkkaan ohjeistaa näissä) ja maahanmuuttajien integroituminen hidastuu, koska maahanmuuttajataustaisia oppilaita on alueellisesti pakkautunut tiettyihin lähiöihin. Jutun mukaan maahanmuuttajataustaiset oppilaat sysätään erityisluokille, jos valmistava opetus ei hoida hommaansa ja lapsi ei pärjää yleisopetuksessa. Viimeisestä en ole samaa mieltä.

Erityisluokkien oppilaat ovat tänä päivänä niitä, joilla on tutkitusti hyvä syy olla erityisluokalla. Kun luokalle mahtuu kymmenen lasta ja luokkia on kuudensadan oppilaan koulussa vaikkapa viisi, voi laskeskella että ihan noin vaan erityisluokkapaikka ei irtoa. Itse vaadin oppilailtani paljon ja välillä unohdan opettavani erityisluokkaa. Sitä en kuitenkaan unohda, kuinka vähän pystyn päivässä pelkästään opettamaan.

Ronskisti arvioiden noin 70 % ajasta kuluu pelkkään kasvattamiseen. Työ on riitojen selvittelyä, puhumaan ilman huutamista – opettelua, tavaroista muistuttamista, holhoamista ja jankkaamista, ulkovaatteiden pukemista ja riisumista, kiroiluun ja väkivaltaan puuttumista, kertomista mitä on kiusaaminen ja kuinka syödään veitsellä ja haarukalla. Työ on myös jatkuvaa vahtimista ja valvontaa, tunteisiin vetoamista ja ylipäänsä selittämistä mikä on hyväksyttävää, tavallista ja kunnioittavaa käytöstä toista ihmistä kohtaan. Nämä kaikki ovat asioita, joita joillekin lapsille ei lainkaan opeteta kotona. Hyvässä lykyssä opetan ja pelkästään opetan opetussuunnitelman mukaisesti esimerkiksi matematiikkaa tunnista 10 minuuttia. Kaikki muu aika on sekasorron hallintaa, oppilaiden karkailujen estämistä ja tilanteiden eskaloitumisen minimoimista. Laskin tänään, että olen opettanut kahden viikon ajan jakolaskua, niin että neljä oppilasta kymmenestä pystyy etenemään kirjassa ilman apua ja loput kuusi ei vieläkään tiedä mitä jakolasku on, koska eivät pysty keskittymään opiskeluun oman tai luokkatoverin käytöksen vuoksi. Se on hälyyttävää, mutta realismia.

Jos lasta ei kasvateta olleenkaan kotona, on hän koulussakin täysin rajaton. Opettajan viisi tuntia päivässä ei riitä kasvattamaan lapsesta sellaista, joka ei varmasti syrjäydy, joka oppii ja käyttäytyy hyvin, joka löytää valitsemansa tien, jolla pärjätä elämässä ja on muille kunnioittava. Kun huoli lapsesta on valtava ja koulun keinot rajalliset, muistutan itselleni mikä on roolini ja pyydän tilanteen ratkaisuun muita ammattilaisia. Olisi mahtavaa, jos koulussa työskentelisi sosiaalityöntekijä, joka olisi aina paikalla ja valmiina tukemaan lasta ja selvittämään opettajan kanssa kodin ja koulun pulmia. Kun näin ei ole, toimii opettaja sosionomina ilman alan koulutusta. Osan erityisluokan oppilaiden elämän selvittämiseen menee päivittäin tunteja aikaa ja väistämättä näissä tapauksissa lapsen pulmien juuret juontavat vanhempiin ja kotiin. Enkä puhu tutkituista diagnooseista, jotka ovat asia erikseen, vaan käytösmalleista, käytöshäiriöistä ja ylipäänsä tavoista olla. Tuntuu, että tätä on älyttömän vaikea sanoa ääneen ilman, että joku ei loukkaannu. Kaikki me sen tiedämme, mutta kukaan ei halua sitä myöntää.

pisteet

3. Monimuotoluokka ei toimi

Siinä vaiheessa, kun kaikki oppilaat ovat saaneet tunnin aiheeseen yhteisen alustuksen ja kaksi aistiyliherkkää oppilasta on siirtynyt hiljaiseen tilaan opiskelemaan, kolme kaipaa jo apua seuraavaan, koska he suorittivat ensimmäisen tehtävän ennätysvauhtia, kaksi karkaa juoksemaan koulun käytävälle ja kolme viimeistä ei edes tiedä mitä pitää tehdä – sitä miettii. Kuka ihme on ajatellut, että monimuotoluokka voisi olla toimiva ratkaisu?

Työ on äärimmäisen vaativaa ja näillä annetuilla resursseilla lähes mahdotonta toteuttaa. Koulunkäyntiavustaja ei riitä avuksi, kun kymmenen oppilasta vaatii jokainen omanlaistaan tukea ja apua. Ja vaikka kuinka yrittäisi tilanteita hoitaa niin, etteivät vilkkaat ja häiriökäyttäytyjät sabotoisi kaikkea opetusta, silti käy päivittäin sääliksi niitä, jotka aina odottavat paikallaan opettajan ohjeita, eivät puhu päälle ja toimivat sääntöjen mukaan. Heitä opettaja ei aina ehdi heti huomata, ei löydä aikaa kiittää eikä ehdi kannustaa, kun energia ja aika kuluu huomiota järisyttävin äänin ja elein vaativiin mesoajiin. Kun opettaja auttaa toista, huomiota haetaan tekemällä jotain pahaa ja väärin, koska se on ainoa tapa, jolla sitä on koskaan saatu. Tässä sekamelskassa pitäisi opiskella ja tehdä töitä. Alkusyksystä kirjoitin, etten ymmärrä miten neljä tuntia voi tuntua niin raskailta. Mutta kun sanat eivät riitä kuvailemaan niitä tilanteita, joihin päivittäin joudun vaikka kuinka hyvin olen suunnitellut opetuksen ja vaikka kuinka varma olen itsestäni, työminästäni ja auktoriteetistäni. Ehkä hajottavinta on se, ettei oikein pysty auttamaan ketään. Ei sitä, joka on odottanut vuoroaan ikuisuuden eikä sitä joka haukkuu jatkuvasti huoraksi. Eikä kuitenkaan voi antaa periksi vaan joka päivä lähtee täydellä askeleella työpaikalla päättämään, että tänään meillä on sellainen päivä, että ketään ei satu, kukaan ei loukkaannu ja opimme jotain. Joka päivä.

pisteet

4. Byrokratia syrjäyttää jo 10-vuotiaat

Erityisluokkapäätös ei ratkaise lapsen ongelmia, vaikka niin haluaisi kuinka uskoa. Se, että lapsen koulutie on ylipäänsä siinä pisteessä, että hän jonottamisen jälkeen pääsee siirtymään pienryhmään, on usein vuosien työn tulos. Kun paikka löytyy, alkaa vasta työnteko. Pienryhmien lapsilla on monenmoisia yhteistyötahoja, joihin opettaja pitää yhteyttä. On lääkäriä, psykiatria, hoitajaa, sosiaalityöntekijää, puheterapeuttia, kuraattoria, psykologia, tarvitaan rehtoria enemmän kuin ennen, papereita käännetään ja väännetään, tehdään oppimissuunnitelmia ja muutoksia. Kun erityisluokkien lapsilla on jo muutenkin vaara syrjäytyä, on sydäntäsärkevää nähdä kuinka pelkkä opettajan tarmo ei aina riitä viemään oppilaan asioita eteenpäin.

Jokaiseen muutokseen tarvitaan paperia, kynää, huoltajat paikalle ja rehtori. Pikkasen isommissa asioissa tarvitaan lisäksi virasto, jossa papereita käännellään ja ihmetellään, vaikka lapsen pitäisi jo saada päätös jatkosta. Lapset, jotka kärsivät ja käyvät silti koulua (koska heillä on siihen oikeus) ovat usein jonossa saamassa apua. Apua lääkäriltä, psykiatrilta tai vaikkapa ylipäänsä terapeutilta. Vasta äärimmäiset väkivaltatilanteet mahdollistavat sen, että koulun ulkopuolella viranomaiset suhtautuvat lapsen terveyteen vakavasti. Ja kun tiedämme kuinka vaikea mielenterveysongelmiin on saada apua aikuisiällä, on se yhtä vaikeaa myös lapsena. Se pieni ero tässä kuitenkin on, aikuinen voi jäädä töistä pois, mieleltään sairas lapsi tulee joka päivä kouluun.

pisteet

5. Erityisluokalla tottuu hyvään palveluun

1980-luvun alussa koulun integraatioajattelu kehittyi monissa maissa kuten Yhdysvalloista inkluusioajatteluksi. Inkluusio syntyi perinteisen koulun toimintatapojen joustamattomuudesta, kouluintegraation toteuttamisessa havaituista puutteista ja koulutuksen kaksoisjärjestelmäajattelun kritiikistä. Yhteinen koulu kaikille merkitsee kaikkien oppilaiden kasvamista koulu-uran alusta alkaen yhdistyneessä koulutusjärjestelmässä, jossa ei ole erillisiä erityiskouluja ja erityisluokkia. Keskeistä ovat joustavat ja kaikkien oppilaiden osallisuutta korostavat opiskelujärjestelyt. Inkluusio sujuva toteutuminen vaatii paljon avustajia, pieniä opetusryhmiä ja opettajankoulutuksen parantumista.

Osa tutkijoista ja kasvatusalan ammattilaisista on sitä mieltä, että ongelmissa olevien lasten määrä on kasvanut ja erityisluokka on oikea paikka heille. Osa taasen sitä mieltä, että lapsia ja nuoria luokitellaan entistä herkemmin poikkeaviksi ja viimeinen osa haluaisi hajoittaa erityisluokat palasiksi ja sijoittaa inkluusion hengessä oppilaat kokonaan yleisopetukseen. Normaalin kouluympäristön koetaan olevan ihmisoikeus, ja parantavan erityisoppilaan oppimistuloksia.

Olen huolissani kehityksestä, jota olen tunnistanut monessa erityisluokan lapsessa vuosien varrella. Osa pienryhmälapsista on täysin palveltuja, eivätkä kykene enää luottamaan vuosien tehostetun avunsaamisen jälkeen itseensä sen vertaa, että kykenisivät toimimaan itsenäisesti. Osa oppilaista osaa käyttää pienryhmätilannetta hyväkseen. He oppisivat jos viitsisivät, he kehittyisivät jos jaksaisivat ja ennen kaikkea ymmärtäisivät jos haluaisivat.

Olen tavannut paljon oppilaita, joiden erityisluokkapäätös perustuu esimerkiksi kielellisin pulmiin, ei käytöksen, ei oman toiminnan ohjauksen, ei keskittymisen eikä missään nimessä oppimiskyvyttömyyteen. Silti heistä on erityisluokalla tullut sellaisia. He puhuvat rumasti, kiukuttelevat, kieltäytyvät systemaattisesti tekemästä tehtäviä ja laiskottelevat. Jos heidät sijoitettaisiin yleisopetuksen luokkaan he eivät sopeutuisi, koska isossa ryhmässä toimiminen vaatisi niin paljon itseltä. Eikä kukaan muistuttaisi kuutta kertaa mikä kirja tulee ottaa äidinkielen tunnilla pöydälle. Päivittäin tuntuu, että työ on tulipalojen sammuttelua palavassa talossa ilman vesiletkua ja asianmukaisia varusteita.

Mainokset

19 vastausta artikkeliin “5 asiaa erityisopetuksesta, joita kukaan ei kehtaa sanoa ääneen

  1. Taas tällaisia vihakirjoituksia.

    Ensin kehut kuinka hyvä opettaja olet ja sitten haukut vanhemmat.

    Lainaus kirjoituksesta:
    Ronskisti arvioiden noin 70 % ajasta kuluu pelkkään kasvattamiseen. Työ on riitojen selvittelyä, puhumaan ilman huutamista – opettelua, tavaroista muistuttamista, holhoamista ja jankkaamista, ulkovaatteiden pukemista ja riisumista, kiroiluun ja väkivaltaan puuttumista, kertomista mitä on kiusaaminen ja kuinka syödään veitsellä ja haarukalla. Työ on myös jatkuvaa vahtimista ja valvontaa, tunteisiin vetoamista ja ylipäänsä selittämistä mikä on hyväksyttävää, tavallista ja kunnioittavaa käytöstä toista ihmistä kohtaan.

    Onko sinulle koskaan käynyt mielessä, että noin 70 % vanhempien ajasta kuluu riitojen selvittelyyn, puhumaan ilman huutamista – opettelua, tavaroista muistuttamista, holhoamista ja jankkaamista, ulkovaatteiden pukemista ja riisumista, kiroiluun ja väkivaltaan puuttumista, kertomista mitä on kiusaaminen ja kuinka syödään veitsellä ja haarukalla. Työ on myös jatkuvaa vahtimista ja valvontaa, tunteisiin vetoamista ja ylipäänsä selittämistä mikä on hyväksyttävää, tavallista ja kunnioittavaa käytöstä toista ihmistä kohtaan.

    Erään erityislapsen äiti

    Tykkää

    1. Hei! Kiitos kommentistasi! Harmi, että kommentoit nimimerkillä. Missä kehun omaa opettajuuttani? Oletko lukenut tekstejäni lainkaan?

      Meillä on erilaiset roolit, nimimerkin mukaan olet äiti, minä olen opettaja. Vihaisia kirjoitukseni eivät ole, ikävää että olet kokenut ne sellaisina. En kirjoita asioista, joista minulla ei ole omaa kokemusta, erityisoppilaista voin kirjoittaa vain opettajan näkökulmasta. En ole kieltänyt ettei erityislapsen kasvattamiseen myös kotona mene samalla tavalla aikaa kuin koulussa. Jos haluat perustaa blogin omista kokemuksistasi, internetissä on tilaa.

      Haukunko todella vanhemmat? Kaikki vanhemmat? Sinutkin? En. Lue uudelleen tekstit ja arvioi sitten uudelleen. Toivon voimia ja jaksamista erityislapsen kasvattamiseen ja kaikkea hyvää jatkoon. Lue ja kommentoi jatkossakin, jos siltä tuntuu!

      Parhain terveisin Elina

      Tykkää

      1. Lainaus kirjoituksestasi: ”Erityisluokan oppilaiden elämän selvittämiseen menee päivittäin tunteja aikaa ja suurin osa lapsen ongelmista juontaa juurensa lähes aina vanhempiin ja kotiin. Tuntuu, että tätä on älyttömän vaikea sanoa ääneen. Kaikki me sen tiedämme, mutta kukaan ei halua sitä myöntää. Ei itselle, ei kollegoille, ei huoltajille.”

        Niin, et sinä opeta minun lastani, mutta ehkä kannattaisi itsekin lukea se kirjoitus uudelleen. Ajatuksen kanssa. Vihainen kirjoitus ja vihapuhe on mielestäni kaksi asiaa. Kun jotain ihmisryhmää leimataan, se on vihapuhetta. Tässä erityislasten vanhempia.

        Sinun on helppo esiintyä omalla nimellä kun ei ole kyse omista lapsista. Toisaalta, mitähän mieltä opilaiden vanhemmat on kun kuulevat, että lapsen ongelmat johtuu vanhemmista ja kodista? Itse moista solvausta vuosikausia kuulleena uskoisin, etteivät ehkä hypi riemusta.

        Ja blogia saa toki pitää ihan kuka tahtoo.

        Erään erityislapsen äiti

        Tykkää

      2. Kiitos selvennyksestä. Kaikki erityislapset ovat omia yksilöitään, näin myös kirjoitin. Vihainen en edelleenkään ole eikä teksti ole vihapuhetta. Blogiani lukee kuka haluaa, se on julkinen ja kirjoitettu omalla nimellä ihan syystäkin. Ikävää, että sinulla on noin paha mieli kirjoituksestani. Aika moni lukija, opettaja tai huoltaja on saamani palautteen myötä kanssani yhtä mieltä monista eri kouluun liittyvistä teemoista. Tuo lainaus johon viittaat on minun kokemus kuuden vuoden työnteon koontina. Sinulla on oikeus olla eri mieltä. Kerro ihmeessä mistä sinusta erityislasten koulussa esiintyvät pulmat johtuvat? Enkä puhu nyt diagnooseista, niihin en viitannut tekstissäkään.

        Tykkää

  2. En ole pahoittanut mieltäni, olen raivoissani aina kun kuulen tai luen vihapuhetta, joka kohdistuu erityislapsiin tai heidän vanhempiinsa. Ja minusta on vihapuhetta väittää:
    ”Erityisluokan oppilaiden elämän selvittämiseen menee päivittäin tunteja aikaa ja suurin osa lapsen ongelmista juontaa juurensa lähes aina vanhempiin ja kotiin.”
    Sarjassamme en ole rasisti, mutta…

    Kysyt mistä ne pulmat johtuu? Enimmäkseen joustamattomuudesta. Joustavilla opettajilla on eniten joustavia oppilaita.

    Suurin syy on siinä, että opettajat eivät kuuntele oppilaita. Kyllä oppilaat itse tietävät, mikä heitä motivoi ja mikä ei. Jos oppilas on motivoitunut, niin ei häntä tarvitse patistaa vaan hän haluaa oppia. Mitä sillä on väliä, oppiiko hän sen kielen pelaamalla vai kirjoista?

    Vanhempiakaan ei kuunnella, vaikka heillä on kaikkein eniten tietoa omista lapsistaan. Sen sijaan järjestetään kokouksia, joissa on paljon aikuisia ihmettelemässä, että mikä kaikki on pielessä tämän lapsen elämässä. Ja yleensä lapsi siinä kuuntelee silmät pyöreinä, ai tämmöinen minä olen. Mitään ratkaisuja näissä kokouksissa ei edes etsitä vaan keskitytään miettimään, millä tästä haastavasta lapsesta päästäisiin eroon. Kaikki ratkaisuehdotukset, joita vanhemmat ehdottavat, ammutaan alas vetoamalla resurssipulaan.

    Erityislapset joutuvat istumaan erilaisissa kokouksissa, joissa saattaa olla kymmenenkin aikuista, monta kertaa vuodessa ja kaikissa niissä ihmetellään kuinka huonosti asiat on. Siis muuallakin kuin koulussa. Jopa psykiatrian asiantuntijoiden mielestä tämä on hyväksi lapsille.

    Kertaus on opintojen äiti, mutta nopeasti oppivalle erityislapselle se on kidutusta. Jos aspergerlapsi laskee päässään laskuja, joita muut eivät osaa laskea edes laskimella, niin peruskoulussa hänet pakotetaan laskemaan samoja helppoja laskuja vuodesta toiseen. Mieti itse jos sinua pakotettaisiin opettelemaan vaikka kengännauhojen solmimista kymmenen vuotta.

    Oppimisvaikeuksiin sentään saa jotain apua, mutta nämäkin lapset joutuvat kuuntelemaan vähättelyä.

    Jos erityisluokan oppilaalla tulee riitaa yleisopetuksen luokan oppilaan kanssa, niin syylliseksi nimetään aina erityisluokan oppilas.

    Niin ja entäs ne lapset, joilla ei ole diagnoosia. Sillon syy on aina vanhemmissa. Jotkut eivät nimittäin saa diagnoosia tai saavat sen aivan liian myöhään.

    Tässä vain hipaisu niistä pikku pulmista.

    Tykkää

    1. Kiitos kommentistasi, ymmärrän hyvin huolesi ja kommentin rivien välistä voin lukea, että kirjoitat asiasta tunteella.

      On todella kova väite nimettömänä kutsua tekstiäni vihapuheeksi ja verrata kuten vertaat esim. rasismiin. Aivan asiaan kuulumatonta ja ala-arvoista. Poistan asiattomat kommentit ja toivon, että keskustelua voi käydä asiallisesti sivullani kuten tähänkin asti.

      Koulussa tehdään päivittäin ratkaisuja niin, että jokainen oppija pääsisi opittavan asian äärelle omilla ehdoillaan ja kyvyillään. Erityisluokassa erilaisten lasten kohtaaminen on helpompaa, koska opettajalla on enemmän aikaa per oppilas. Tuo tekstin kohta, jossa pohdin onko monimuotoluokka paras vaihtoehto opiskella, on omaa pohdintaani mainitsemistasi pulmista: miten opettaja ehtii auttaa esim. Matikassa etevää asperger-lasta samalla kun viisi muuta tarvitsee paljon enemmän apua samassa. Koulutyötä tehdään niiden resurssien parissa, jotka on annettu. Yksi opettaja ei riitä kokoajan kaikkialle. Työ on jatkuvaa eriyttämistä ja opettajalla on iso työ organisoida opetusta. Myös opetusryhmät ovat valitettavan isoja.

      Koet, että opettajat ovat joustamattomia ja eivät kuuntele oppilaita, jos näin on oman lapsesi kohdalla, se on todella harmillista. Itse pyrin joka päivä motivoimaan eri tavoin oppilaita, jotta koulunkäynti olisi mieluista ja jokaisella olisi mahdollisuus kehittyä ja kasvaa. Meillä olisi paljon keskusteltavaa aiheesta ja uskon, että molemmilla on sama tavoite: tehdä ihanien lasten eteen kaikkemme.

      Tykkää

  3. Kysyit mistä pulmat johtuvat, niin kirjoitin omista kokemuksistani, mutta myös monien samojen haasteiden kanssa painivien vanhempien kokemuksesta. Tämä ei ole mikään yksittäistapaus.

    Keskustelen näistä asioista muiden erityisvanhempien, erityislasten kanssa työskentelevien ihmisten kanssa sekä erityisnuorten kanssa. Ja viesti on melko yhteneväinen.

    Paljon on kiinni koulusta ja opettajasta, kuinka paljon joustetaan. Se on sattuman kauppaa, millaiseen kouluun erityistä tukea vaativat lapset joutuvat/pääsevät. Ja minkälainen opettaja kohdalle osuu.

    En tee väitteitä siitä, miten sinä tai sinun koulussa toimitaan. En voi tietää. Eikä se muuta tätä kokonaistilannetta mihinkään.

    Liian monet erityislapset eivät kuitenkaan saa oikeaa tukea. Usein se tuki, mitä he tarvitsevat, ei edes maksa mitään, mutta seuraukset maksaa ja paljon. Väärällä kohtaamisella aiheutetaan paitsi inhimillistä kärsimystä myös valtavia kustannuksia yhteiskunnalle.

    Se sanonta:
    Niin kuin terveellinen ruoka on hyväksi kaikille, mutta välttämätöntä diabetesta sairastavalle, samalla tavalla ne keinot, jotka on hyväksi erityislapsille, niistä on hyötyä kaikille lapsille.

    Minun lapseni ei ole asperger, mutta kärsii nopeasta oppimiskyvystä.

    Tykkää

    1. Kouluja on erilaisia ja niin opettajiakin. Totta tuo. Sen verran optimismia kuitenkin pitäisi yllä, että ajattelisin kaikkien opettajien lähtökohtaisesti olevan ammattitaitoisia ja hyväsydämisiä pedagogeja, jotka maailman parhaan opettajakoulutuksen käyneinä ajattelevat ensin jokaisen lapsen parasta.

      Tykkää

  4. En nyt menisi sanomaan vihapuheeksi, mutta kyllä tämänkin Aspergerin äidin korvaan kalskahti, että syy on kotona. No tavallaan juu tietysti – geenit, mutta kyllä ainakin meillä on pojan kanssa väännetty joka asiasta ihan syntymästä asti (nukkuu vähän ja huutaa hysteerisesti, ääniherkkänä herää joka hyttyseen, alkaa lyödä ihmisiä 1v ja huutaa edelleen monta tuntia päivässä ja rauhoittuu vain tissillä, pelkää ääniä, yökkää hajuista ja saa huutokohtauksia jos vaatteet kädet tai silmät kastuu lyö edelleen muita.. ) ja tilanne on sitkellä ja vuosien työllä selkeästi parempi nyt kun on jo koululainen. Tarviksiin verrattuna on toki tosi hankala edelleen (juuri nuo mainitsemasi keskittyminen, toiminnanohjaus ja sosiaalinen kyvyttömyys), mutta jos vertaa kuinka haastava oli joskus pienempänä me vanhemmat koemme nykytilanteen huikeana edistyksenä kun poika uskaltaa uida, mennä suihkuun, sietää ääniä ja hajuja ja näkemiään teräksestä tai mahdollisia lihansyöjälasveja ykeensä ilman paniikkia sekä ei lyö pikkusiskoa enää 10-30 kertaa päivässä, ei edes päivittäin. Harmi, että lyömistä ja kiusatuksi joutumista on nyt sitten koulussa, mutta ei se tarkoita etteikö joka kerta eli sen 10-30 kertaa päivässä asiaa ole selitetty jo 9 vuotta.

    Varmasti koti usein on osasyy, muttei välttämättä tavalla, joka nykyhetkessä näyttää ilmeiseltä. Nykytilanne on vuosien kehityksen tulos.

    Tykkää

    1. Kiitos kommentistasi! Olisin voinut kirjoittaa tuon kohdan paremmin ja aion tehdä siihen korjauksen. Niinkuin jo totesin, viittaan siinä muuhun kuin diagnooseihin.

      Tykkää

  5. Korjasit tuon kohdan, mutta siinä on edelleen SUURI virhe. Kaikki lapset eivät saa diagnoosia heti ensimmäisellä luokalla. Tiedän tapauksia, joissa se diagnoosi on saatu vasta 18-vuotiaana. Näissä tapauksissa lasta on syytetty tottelemattomuudesta, huonosta käytöksestä, laiskuudesta, tyhmyydestä ja mistä kaikesta koko sen peruskoulun ajan. Samaan aikaan vanhempia on syytetty huonosta kasvatuksesta.

    Mutta siinä mielessä hyvä, että kirjoitat aiheesta. Tulee muillekin selväksi minkälaisten muurien kanssa me erityislasten vanhemmat keskustellaan.

    Tykkää

    1. Hyvä, että syntyy keskustelua. Muistutan, että opettajat ja vanhemmat ovat hyvä tiimi. Ja jokainen erityislapsen tilanne omanlaisensa. Kunnioitetaan toisiamme.

      Tykkää

  6. Opettajana itsekin toimineena en voi olla kommentoimatta tätä tekstiä ja ennen kaikkea näitä kommentteja. Ensinnäkin, olet rohkea, kun kirjoitat näistä asioista, mistä muut eivät uskalla. Se jos mikä on arvostettavaa.

    Toiseksi, edellä kommentoineet eivät tainneet lukea kirjoitusta kyllin tarkasti: eihän kukaan väitäkään, että vanhemmat olisivat syypäitä lapsen käytökseen, jos lapsella on jokin sairaus (asperger, autismi jne.) tai oppimisvaikeuksia! Sehän on päivänselvä asia, ettei näin ole. Tässähän nimenomaan on kyse huonosti käyttäytyvistä oppilaista, joiden käytösongelmat juontavat juurensa kotioloista ja puutteellisesta kasvatuksesta. Kotona ongelmien kirjo taas voi olla laidasta laitaan, mutta pääsyynä on kuitenkin se, etteivät lapsen tarpeet jostain syystä tyydyty. Toivottavasti ihmiset laskisivat kymmeneen ja miettisivät hetken ennen kommentointia, sillä tuntuu että nykyisin hakemalla haetaan jotain, mitä voisi nimittää jollain negatiivisella ja kärkkäällä sanalla.

    Mukavaa viikkoa kaikille ja jaksamista sinne koteihin ja kouluihin!

    Tykkää

    1. Sisälukutaidosta olisi hyötyä myös kun lukee kommentteja.

      Ja kannattaa ottaa huomioon, että alkuperäinen teksti oli hieman toisenlainen. Siinä ei puhuttu diagnooseista.

      Tykkää

      1. Alkuperäinen teksti oli täysin sama yhtä lausetta lukuunottamatta, johon tarkensin mitä kohdalla tarkoitin. Se on siinä.

        Jos ainoa tarkoitus on tulla sivulleni pahoittamaan mieltä, suosittelen jättämään väliin. Ikävät kommentit, joilla on tarkoitus loukata, poistan.

        Tykkää

  7. Hyvä kirjoitus. Satuin tänne blogiisi sattumalta.

    Pojallani oli käytöshäiriöitä ja häntä oltiin siirtämässä erityisluokkaan. Ongelmaa medikalisoitiin ja aloin jo melkein itsekin uskomaan että jotain vikaa täytyy olla.

    Viimeinen keino oli ottaa hyvin tiukka linja huonoon käytökseen koulussa. Wilman punaisista merkeistä tulee aina sanktio. Se alkoi toimimaan ja siirrosta luovuttiin. Huono käytös tulee pintaan aina silloin tällöin mutta kukaan ei enää puhu erityisluokasta. Huonoista tavoista koulussa on vaikea päästä ja se vaatii jatkuvaa painetta kotoa.

    Näinkin päin asiat voivat mennä.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s