Koulukunnottomat

Olen erittäin onnellinen työskennellessäni opettajana ja kiitollinen siitä, että saan olla päivisin iloisten, motivoituneiden ja ennen kaikkea ihanien lasten ympäröimänä. Tunnen, että teen työtä jolla on tarkoitus. Kun valmistaudun kiperiin oppilaspalavereiden, joissa käsitellään moniammatillisesti lapsen koulunkäynnin ja arjen haasteita, ajattelen ensin, että jokaisessa ihmisessä on hyvää ja haluan tuoda sen esiin. Kun astun palaveriin, jossa puidaan sitä voiko koulunkäyntiä jatkaa tavalliseen tapaan vai tuleeko muutoksia tehdä päivän pituuteen tai ylipäänsä koulussa käymiseen, haluan aloittaa puheenvuoroni aina kehuilla.

Sä olet ihana tyyppi, minusta on kivaa olla täällä kanssani. Olet taitava kuvataiteessa ja matematiikassa, osaat keskustella ja kiinnostut asioista”.

Kun hyvä on käyty läpi, seuraa useimmiten se toinen osuus. Osuus, joka on usein epämiellyttävä kaikille osapuolille. Osuus, jossa kodille asetetaan kysymyksiä, osuus jossa opettaja kantaa vastuun työn onnistumisesta ja osuus, jossa kokonaisuutta peilataan elämään valmistautumattoman lapsen koko tulevaisuudennäkymään. Paikalla saattaa olla sosiaalityöntekijöitä, tulkki, rehtori, koulupsykologi ja terveydenhoitaja. Joskus myös lääkäri, psykiatri ja oppilaan muuta perhettä. Näissä tilanteissa opettaja näkee ettei ole yksin. Vaikka monesti siltä tuntuu.

Helsingin Sanomien mielipidesivusta on tullut lempipaikkani löytää rehellisiä, kantaaottavia ja vaikuttavia kirjoituksia nykykoulusta. Usein nimimerkin Opettaja tai Luokanopettaja taakse piiloutuva mystinen kommentaattori avaa opettajuuden kipupisteistä kaiken kansan silmien eteen. Sitten syntyy somekohu ja töissä ja julkisissa liikennevälineissä kuulee puheensorinaa siitä kuinka järkyttävää koulun meno on. Kuinka usein kuulemme niitä onnistumisia ja päivän ilonpilkahduksia?

Se mikä näistä teksteistä ei käy ilmi, on kirjoittajan identiteetti, jota suojataan syystä. Opettajat eivät halua julkisesti ottaa kantaa työnsä ongelmakohtiin, koska teolla voi olla seurauksensa. Opettaja on aina ollut ammattina julkisen arvostelun kohde ja se, että olemme tavallisia, inhimillisiä ihmisiä ei vieläkään kestä päivänvaloa. Olemme esimerkkejä, mutta emme pyhimyksiä. Olen kokenut, että mitä pienempiä lapsia opettaa sitä kirkkaampi sädekehä päätä koristaa. Ei auta mennä koulun viereiseen Alkoon perjantaityöpäivän jälkeen, vaikka vain lahjaostoksille. Ja lukijoille myönnettäköön, opettajilla on vapaa-aikanaan lupa tehdä ihan samanlaisia juttuja kuin muillakin kansalaisilla.

Toki anonymiteetilla on myös virkamies-syy, opettajalla on vaitiolovelvollisuus ja jos haluaa ottaa kantaa niin, että ilmaisusta voi arvailla nuoret tai perheet, joiden kanssa on tekemisissä, on täysin kiellettyä tehdä sitä julkisesti. Työn haasteista ja yleisistä huomioista koskien työelämää voi toki puhua ja siihen itsekin pyrin muita rohkaisemaan. On varsin hyväksyttävää ja jopa suotavaa ruotia työn vaativuutta ja haasteita julkisesti ja tuoda niitä myös opettajainhuonekeskustelujen ulkopuolelle.

Alkuviikosta Hesarissa ah-aina niin kekseliäs nimimerkki Opettaja kertoi siitä, kuinka julkisuudessa käytävä keskustelu koulukiusaamisesta kärsii vuodesta toiseen ”faktojen puutteesta”. Nimimerkin huolena oli vaitiolovelvollisuutemme, joka on hänen mukaansa kääntynyt oppilaiden etua vastaan.

Hän kommentoi: En sano, että vaitiolovelvollisuudella säästäminen olisi kunnissa mitenkään suunnitelmallista. Väitän kuitenkin, että nykytilanne ei olisi mitenkään mahdollinen, jos suurin osa äänestävistä ihmisistä tietäisi, mitä koulun seinien sisäpuolella tapahtuu.”

”Kokemukseni mukaan peruskouluissa on vakiintunut tilanne, jossa 0–5 prosenttia koulua käyvistä oppilaista ei ole koulukuntoisia. Valtaosa kouluissa ilmenevästä väkivallasta ja sellaisesta kiusaamisesta, joka on käytännössä puuttumisen tavoittamattomissa, on juuri tämän joukon aikaansaannosta – oppilaiden, joiden oma psyyke on pirstaleina.”

Kirjoittaja oli erityisen huolissaan koulun ulkopuolella esiintyvästä harhasta, että väkivaltaiset ja koulukunnottomat oppilaat saavat pikaista apua, vaikka näin ei ole. Vaikka opettaja toteaa oppilaan koulukuntoisuuden puutteelliseksi, hänellä on silti oikeus saada opetusta ja tulla jokainen uusi aamu kouluun. ”Avun saaminen vie aina kuukausia, joskus vuosiakin. Tuona aikana me koulun aikuiset hoidamme sitten sairaan oppilaan jo ennestään pirstaleista psyykettä turvautumalla kiinnipitoon. Todella kuntouttavaa.”

Mitä on koulukunnottomuus?

Kuvittele tilanne, että astut työpaikallesi niin, että kollegasi riitelevät kiivaasti ja yksi työntekijöistä käyttäytyy väkivaltaisesti. Hän uhkaa hakata ja tappaa riitakumppaninsa, käy tämän kurkkuun kiinni ja syntyy käsirysy. Kun päivä etenee, kurkkuun aiemmin käynyt saa hillittömän itkukohtauksen ja roikkuu kiinni ovenpielessä niin ettei kukaan uskalla liikauttaa sormeakaan. Kun itku loppuu ja työnteko jatkuu, heittelee sama kaveri kyniä ja teroittimia muiden työntekijöiden päälle niin, että sentin vierestä silmäkulmaasi viuhahtaa teräviä esineitä samalla kun yrität tehdä työsi. Miltä sinusta tuntuisi työskennellä tässä ympäristössä? Mitä omalle työkyvyllesi tapahtuisi, jos joutuisit jatkuvasti pelkäämään? 

Maamme kouluihin kävelee joka päivä kahdeksan reikä reikä lapsia, joiden kotiolot ovat sellaiset, että me vahvimmatkaan aikuiset emme samoissa oloissa pääsisi sängystä ylös. Vanhempien riidat, päihteidenkäyttö, epäsäännöllinen elämä, taloudelliset ongelmat, huolimattomuus lasten hoidossa ovat muutamia epäkohtia mainitakseni monen pienen ihmisen arkipäivää. Kun kodilla ei ole resursseja ja voimia kasvattaa, kouluun tullaan joka tapauksessa ja kasvatus haetaan sieltä. Tämä on opettajalle todella uuvuttavaa ja työlästä.

YK:n yleismaailmallisen sopimuksen mukaan 26. artikla määrittelee lapsen oikeuden seuraavalla tavalla: Jokaisella on oikeus saada opetusta. Opetuksen on oltava ainakin alkeis- ja perusopetuksen osalta maksutonta. Alkeisopetuksen on oltava pakollinen. Opetuksen on pyrittävä ihmisen persoonallisuuden täyteen kehittämiseen sekä ihmisoikeuksien ja perusvapauksien kunnioittamisen vahvistamiseen. Vanhemmilla on ensisijainen oikeus valita heidän lapsilleen annettavan opetuksen laatu.

Mutta, mikä usein unohtuu, sopimuksessa sanotaan myös näin: Jokaisella on oikeus henkilökohtaiseen turvallisuuteen (artiklan 3. kohta).

Olli Luukkainen kirjoitti aikoinaan Opettaja-lehteen, että kenenkään lapsen, nuoren, opettajan tai muun henkilökuntaan kuuluvan ei kuulu tulla uhatuksi saati sitten purruksi, potkituksi tai lyödyksi. Töiden suunnittelussa ja järjestelyissä työnantajan on nykyistä paremmin varauduttava väkivallan uhkaan. Oppilaitoksen sijaintikunta vastaa opiskeluhuollon psykologi- ja kuraattoripalvelujen järjestämisestä. Opiskeluhuollon palveluiden keskeisenä tavoitteena on varmistaa, että oppilas on koulukuntoinen. Niin, koulukuntoinen. Aivan kuin jokaisen aikuisen on oltava työpaikallaan työkykyinen.

Voi kuulostaa hurjalta, mutta aika moni opettaja on kohdannut lapsen tekemää väkivaltaa työssään. Se on voinut olla joko henkistä tai fyysistä, haukkumista tai lyömistä, tai molempia. En voi kieltää etteikö minua olisi lapsi lyönyt ja olen päätynyt tilanteisiin, joissa lapsi on uhannut väkivallalla muita, minua ja ollut vaarassa satuttaa itseään. Tärkeää näissä tilanteissa on aina hakea toinen aikuinen apuun oman oikeusturvan vuoksi. Vastaavia tapahtumia voi ammattitaidolla yrittää estää ja välttää tuntien oppilaansa, mutta aina se ei onnistu. Joskus sijainen joutuu myrskyn silmään ja vyyhti voi olla melkoinen.

Nimimerkki Opettaja on Hesarin kirjoituksessaan valitettavan oikeassa, yhteiskuntamme resurssit eivät riitä siihen, että tällä hetkellä koulukunnottomat lapset pääsisivät nopeasti avun äärelle. He monesti pysyvät koulussa ja jonottavat tukitoimenpiteitä. Koulupäivän keskeytyksiä tehdään rehtorin päätöksellä ja korviini on kantautunut huolia siitä, etteivät rehtorit menettele näin tarpeeksi johdonmukaisesti.

Tilastokeskuksen mukaan Suomen kouluissa opiskeli tehostetun tuen päätöksellä vuoden 2015 syksyllä 45 900 peruskoulun oppilasta eli 8,4 prosenttia peruskoululaisista. Määrä on kasvanut viisi prosenttiyksikköä vuodesta 2011. Erityistä tukea saaneiden oppilaiden osuus pysyi syksyllä 2015 kahden edellisen vuoden tasolla, 7,3 prosentissa. Erityistä tukea sai 40 000 peruskoulun oppilasta. Tiedot käyvät ilmi Tilastokeskuksen koulutustilastoista.

Olen opettanut yläkoulussa erityisluokan oppilaita, alakoulussa erityisluokkaa ja useita vuosia integroituja erityisoppilaita. Kuitenkin on vienyt monta vuotta ymmärtää, että opettajana omat keinot oppilaiden kanssa ovat varsin rajalliset. Koulut, joissa olen työskennellyt ovat kirjanneet toimintasuunnitelmiinsa kaavoja, joilla väkivaltatilanteissa toimitaan, mutta harvoin tapahtumat etenevät by the book. Jokainen oppilas on oma tapauksensa ja yksilö, jota tulee kohdella arvostavasti ja yhdenvertaisesti. Silti säännöt koskevat kaikkia. Väkivaltainen teko johtaa wilma-merkintään, soittoon kotiin ja kasvatuskeskusteluun. Osapuolet pyytävät toisiltaan anteeksi ja riita sovitaan. Jos teot toistuvat, voidaan keskeyttää koulupäiviä ja tottakai kutsua vanhemmat koululle. Mikään näistä teoista ei kuitenkaan auta lasta hänen varsinaisessa hädässään, ratkaisut ovat laastareita, joilla yritetään paikata äkillinen vahinko. Väkivaltaisesti oireileva lapsi tarvitsee apua, jota koulu yksin ei voi tarjota.

Kiperiä tilanteita voi vaikeuttaa entisestään se, että lasta ei voi päästää kotiin. Tällöin koulu voi olla ainoa turvallinen paikka ja sosiaalityöntekijöiltä tulee vaatia ripeää toimintaa tilanteen järjestämisessä lapsen edun mukaisesti. Opettajan tulee muistaa, ettei ole yksin haastavan oppilaan kanssa. Lastensuojelusta saa konsultaatiota ja perhettä voi neuvoa hakemaan vanhemmuuteen tukea samaisesta paikasta. Myös koululääkäri, psykologi ja kuraattori ovat meitä varten työpaikalla.

Miksi kirjoitan tästä? Siksi, että meillä kasvattajilla on usein tunne siitä, että emme tiedä mitä tehdä, kun tilanteet koulussa ja päiväkodissa käyvät lähes mahdottomiksi ratkaista.

Neuvonkin seuraavaa:

Uskalla pyytää apua. Selvitä, minne soitat kun tilanne sitä vaatii. Ole reilu perheille, lapsille ja vanhemmille. Luo avoin suhde oppilaaseen ja kohtaa hänet joka päivä aidosti. Koulu on yksi osa elämää ja kasvamista. Suurin kasvatusvastuu on kodeilla ja kerro se heille. Jos sosiaalityö on hidasta ja muutoksia ei tapahdu tarpeeksi ripeästi, tee voitavasi ja varmista, että lapsi saa apua. Suojele jokaista koululaista.

Mainokset

2 vastausta artikkeliin “Koulukunnottomat

  1. Ihana ja positiivinen vire sinulla Elina kohdata vaikeitakin asioita. Teksteistäsi heijastuu se koko sydämellä tehtävä työ, jota tuhannet ja toiset moiset opettajat tekevät lasten ja nuorten eteen päivittäin. Tähän liittyen uskaltanen kommentoida, että nimimerkillä kirjoittaminen erittäin arkaluontoisissa asioissa on ehkäpä kuitenkin vain opettajan rakkautta oppilaitaan, menneitä, nykyisiä ja tulevia, kohtaan. Että ei missään tilanteessa julkisesti voitaisi yhdistää opettajaa ja oppilasta, koska lähtökohtaisesti jokainen opettaja haluaa suojella oppilaitaan ja toivoo heille kaikkein turvallisinta ja muutoin hyvinvoivaa tulevaisuutta, mikä jokaisessa tilanteessa parhaansa tekemällä kulloisenkin voimavaran mukaan on mahdollista heille yrittää taata 🙂 .

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s