Taidekasvatus ei ota huomioon monikulttuurisuutta

Kirjoitan omasta kontekstistani. Olen taidekasvattaja, opettaja, kuvittaja ja suomalaisesta taidekasvatusinstituutiosta valmistunut taiteen maisteri. Olen opettanut Helsingin Kontulassa viimeiset viisi vuotta.

Helsingin Sanomat haastatteli 19.4.2016 julkaistussa kaupunkijutussaan helsinkiläisiä ja kaupungin kulttuurijohtaja Stuba Nikulaa taidetarjonnan kapea-alaisuudesta. Kritiikin kohteeksi joutui kaupungin kulttuuritarjonta, josta monikulttuuriset lapset, nuoret ja vanhemmat eivät jutun mukaan kiinnostu. Kerrottiin, että Helsingin väestörakenne muuttuu kovaa vauhtia ja ongelmana on, että ”väestön monipuolistumista ei oteta kulttuuritarjonnassa huomioon.” Sormi osoitettiin lasten taidekasvatukseen, ”josta kaikki alkaa.”

Mukaan vedettiin instituutiot, museot ja koulu. Nikulan mukaan on ymmärrettävä, ”että länsimainen taidekäsitys ei merkitse suurelle osalle helsinkiläisiä lapsia ja nuoria juuri mitään.” Nikula lopuksi kiteytti, että Helsingin kaupunki lupaa satsata pulmaan esimerkiksi englanninkielisen hakemuksen luomisella kulttuurin apurahoihin. Haastateltavat vastasivat suomalaisen kulttuurin koostuvan saunasta, luonnosta, urheilusta ja kultakauden mestareista kuten Gallelasta ja Simbergistä. Todettiin myös, että maahanmuuttajat eivät ole vielä ehtineet tehdä taidetta, mutta murros on tapahtumassa.

pisteet

Suomessa käydään tällä hetkellä kiivasta keskustelua instituutiotasolla siitä, mitä on monikulttuurisuus. Yliopistojen sisällä on käsityseroja ja tutkimuksia tehdään, jotta ymmärrettäisiin käsitteitä ja pystyttäisiin yhtenäistämään niitä. Jopa me opettajat käsitämme monikulttuurisuuden eri tavoin, koska taustamme, koulutuksemme ja koulut, joissa työskentelemme eroavat värikkäästi toisistaan. Itselleni monikulttuurisuus ei tarkoita vain erilaisia ihmisiä ja heidän kauttaan tapahtuvaa kulttuurien sekoittumista, vaan lisäksi jokaisen ihmisen henkilökohtaista kulttuuria, tapoja ja asenteita. Suomessa kulttuurien sekoittumista on tapahtunut iät ja ajat, ei vain viime aikoina. Voimme puhua monikulttuurisuudesta kotimaisen taiteen kentällä jo siitä lähtökohdasta, että taiteilijuus on ollut satoja vuosia miehen työ ja siten naisten rooli on sivuutettu täysin. Kun historiankirjat ovat systemaattisesti sivuuttaneet naiset, samaa voisi todeta muistakin vähemmistöistä. Kuinka monta afroamerikkalaista keksijää tunnet? Se, että meille ei kerrota kuin etuoikeutetuista, kapealla katseella toimivista henkilöistä ja heidän saavutuksistaan, ei tarkoita, että muiden teot eivät olisi olemassa. Meidän pitää tarkastella kriittisesti kaikkea opettamaamme.

Tällä hetkellä koulut työstävät uutta opetussuunnitelmaa, jossa otetaan vahvasti mukaan oppilaiden omat kuvakulttuurit kuvan tekemisen lähtökohdaksi. Myös taideopetus jatkossa siis pyrkii aiempaa alleviivaavammin oppilaslähtöisyyteen ja kulttuurien huomioimiseen. Minä opettajana teen päivittäin valintoja, joissa otan huomioon lasten omat lähtökohdat taiteen tekemiseen. Opettajana koen tärkeäksi oman roolini siinä, kuinka avoin ja vastaanottavainen olen kuulemaan oppilaideni tarinoita ja omaa historiaa ja kuinka annan heille tilaa toteuttaa taidetta omista lähtökohdista. Teen oppilaiden kanssa laidasta laitaan muun muassa graffiteja, julkkiskuvia, arabiankielisiä tekstejä, moskeijoja, somaliankielistä kalligrafiaa ja japanilaisia origameja. Thaimaasta muuttanut oppilaani opetti viime vuonna origameja lopulta koko luokalle, kun minun sormeni menivät jumiin. Minä en vain opeta, minä opin.

Se kuinka museot ottavat monikulttuurisuuden huomioon, on museopedagogien ja muiden vastaavien vastuulla. Me opettajat voimme muiden kansalaisten ohella antaa museoille ja kaupungin kulttuuritoimijoille palautetta, jos koemme, että se on aiheellista. Kuvataideopettajana olen pyrkinyt viemään oppilaat museoihin ja näyttelyihin, joista he ovat olleet kiinnostuneita ja joista olen itse pedagogina kokenut ryhmäni hyötyvän eniten. Helsingissä on paljon hyviä näyttelyitä. Se, että Ateneumin ja Kiasman perusnäyttelyt ovat Simbergiä ja Kallelaa, on perustellusti kulttuurihistorian kannalta tärkeää. Mutta ovatko ne oikeaa tai virallista taidetta enemmän kuin sambialaiset keramiikkaruukut, se on toinen asia. Kultakauden taide on tietoista elitismiä, mutta se ei tarkoita, että Ateneum tai kansallismuseo olisivat vain eliitille tarkoitettuja. Me päätämme miten puhumme menneistä mestareista. Niinkin lahjakas ja arvostettu suomalainen, ruotsinkielinen Akseli Gallen-Kallela vaihtoi muiden mukana, trendin aallolla oman vierasperäisen nimensä ja käytännössä on yhtä monikulttuurinen omassa kontekstissaan kuin kuka tahansa Mohammed vuoden 2016 Kontulasta.

Taidekasvatus ja taidekäsitykset ovat juuri niin eurosentriset kuin opettaja itse valitsee. Yleisen keskustelun pohjalta voin kuitenkin väittää, että opettajat varsin hyvin tiedostavat tämän ja ottavat opetuksessaan muunkin kuin länsimaisen taidekäsityksen huomioon. Kun opetan Euroopan taidehistoriaa, rinnastan ajanjaksojen viereen töitä myös muista kulttuureista, jotta oppilaat käsittävät, että maailmassa on muutakin kuin tämä yksi käsitys hyvästä taiteesta. Ihastuneita huokauksia ovat herättäneet niin keskiaikaiset marokkolaiset ornamentit kuin saman ajan Amerikan alkuperäiskansojen taide, Rembrandtien ohella.

Eurooppalaisen taiteen ja kulttuurin korostus taidekasvatuksen kentällä selittynee yksinkertaisesti Suomen aluekoordinaateilla ja sillä, että länsimainen taide on kaikessa ristiriitaisessa kolonialistisessa kontekstissaankin käsiteltävän arvoista ja opetussuunitelman mukaista. Voiko kubismia opettajaa ilman, että mainitsee Picasson afrikkalaiset vaikutteet tai voiko Gauguinista puhua mainitsematta taiteilijan rakkautta tahitilaiseen elämänrytmiin? Mikä on lainattua? Mistä eurooppalainen taide todellisuudessa koostuu?  Visuaalisen kulttuurin opetuksen tehtävä on opettaa tietoja ja taitoja, innostaa oppilaita tutustumaan taiteeseen ja kuluttamaan sitä. Mutta samalla on yhtä tärkeää opettaa kriittisyyttä taidehistoriaa kohtaan.

pisteet

Opetamme mitä tiedämme ja mitä meille on opetettu. Instituutiot muuttuvat väestörakenteen muutoksen myötä, mutta hitaasti. Jotta opettajana saa nuoren oppimaan ja innostumaan, sekä lähtemään opiskelemaan taidetta on liitoksissa koulutuspoliittisiin ratkaisuihin. Kuvataiteen tuntimäärät ovat vuosi vuodelta vähentyneet. On sanomattakin selvää, että tarvitsemme monipuolisempia näkökulmia taiteen kentälle.  Toive on, että yliopistoihin valikoituisi ihmisiä mahdollisimman monista taustoista. Tällä hetkellä opettajiksi, tutkijoiksi ja asiantuntijoiksi kouluttautuu liian vähän maahanmuuttajataustaisia ihmisiä.

Opiskellessani Lapin yliopistossa pääaineenani kuvataidekasvatus ja sivuaineena taidehistoria, muutamaa yksittäistapausta lukuunottamatta kaikki opiskelijat olivat valkoihoisia kantasuomalaisia. Se selittänee suoraviivaisesti sen, miksi taidekasvatus on niin homogeenistä. Yliopistomaailma kaipaa ravistelua ja tunnen riittämättömyyttä siitä, että ollessani kapeakatseisen instituution valmistama, en pysty opettamaan kaikkea mitä haluan, syystä että en tiedä tarpeeksi. Koulutuksessani ei otettu huomioon sitä, että länsimainen taide on heteronormatiivista ja valkoisen miehen jatkuvaa kunniakierrosta. Opettajana olen vastuussa narratiivista, jota kerron ja systemaattisesti pyrin opetuksessani käyttämään feminististä pedagogiikkaa hyväksi, jotta voin luoda tuleville polville uutta tarinaa taiteesta, ja sitä miksi taidehistoria yleisesti käsitetään. Jos olisin viisi vuotta sitten tiennyt kaiken, mitä tiedän nyt, olisin haastanut omaa yliopistossa saamaani opetusta rohkeammin.

Mitä voisimme tehdä toisin? Tarvitsemme kulttuurikeskusteluun ihmisiä eri lähkökohdista. Instituutiot muuttuvat hitaasti, mutta rakennemuutos on tulossa. On kuunneltava muita ja puhuttava siitä, miksi taidekenttä on niin valkoinen ja nojaa kultareunustettuihin, oletettuihin perinteisiin. On puhuttava siitä, mitä on suomalainen kulttuuri ja mitä asioita siinä arvostamme. On otettava kaikki mukaan keskusteluun ja annettava ääni niille, jotka sitä vähiten pääsevät käyttämään. On kasvatettava maahanmuuttajataustaisista lapsista kulttuurivaikuttajia, tutkijoita ja opettajia. Opettajien on rohkeasti otettava kantaa koulutuspoliittisiin ratkaisuihin ja muistaa kritiikki kaikessa opettamassaan. Yliopistojen on muutettava toimintaansa niin, että koulutus takaa eri näkökulmien ulostulon ja tilanannon muillekin kuin perinteisille eurooppalaisille ja suomalaisille taidekäsityksille. Harvemmin mikään yhteiskunnallinen muutos on lähtenyt käyntiin niinkin jäykistä instituutioista kuin koulu tai yliopisto, vaan mukaan on tarvittu ripaus radikaalia kapinahenkeä ja tilausta olisi juuri nyt.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s